]]>
Kiitos paljon kommenteista, kritiikistä kannustuksesta ja seurasta!
Rakkaudella, PILVI & JANNE
]]>
Politiikka ja yhteiskunta
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Politiikka on yhteisiin asioihin, kuten sääntöihin ja päämääriin vaikuttamista, joko niiden ylläpitämistä tai muutoksen tekemistä. Politiikka ilmenee: 1.) Täytäntöönpanona (elintilaa ja –tarvikkeita jakamalla; rajoittamalla, pois tai sisään sulkemalla, tappelemalla). 2.) Täytäntöönpanoa edeltävänä älyllisenä toimintana, joka ilmenee puhumalla, sanallistamalla, keskustelemalla, ylös kirjaamalla ja tietoa välittämällä. Älylliset päätökset muovaavat fyysisiä toimenpiteitä ja sitä kautta olosuhteita.
Aloitimme tutkimuksemme, koska epäilimme, ettei taiteella ja yhteiskunnalla ollut enää toistensa kanssa mitään tekemistä. Taide näytti yksinään ajelehtivalta jäälautalta. Yhteiskunta tuntui etäiseltä, politiikka tuntui tapahtuvan jossain muualla, joillekin muille ihmisille ja joidenkin muiden ihmisten kautta. Oli selvää, että poliittisilla esityksillä on pitkä historia, mutta sitä laahusta ei tunnu kukaan enää haluavan kantaa. Emme mekään. Siitä huolimatta poliittisesta esityksestä puhutaan taukoamatta. Samalla kun sitä väistetään, sitä myös kaivataan. Niin mekin. Mistä tässä halussa on kyse? Halusta olla osa yhteiskuntaa ja vaikuttaa siihen. Halusta luoda todellisuutta.
Poliittinen esitys
Teatterista on todettu, että se on lähtökohtaisesti poliittista. Denis Guènouta seuraten, teatterin poliittisuus on siinä, että se tapahtuu aina kokoontumisena, kokouksena ja paikkana, jossa yhteisö voi tunnistaa itsensä. Peggy Phelan kirjoittaa, että koska esitystä ei voi tallentaa, siitä ei voi luoda myöskään tuotetta, mitään mitä voisi ostaa tai myydä. Täten esitys ei asetu markkinatalouden piiriin vaan omalla olemassaolollaan vastustaa kapitalismia, toteaa Phelan.
Onko siis mikä tahansa esitys sellaisenaan poliittinen? Kyllä. Entä miten se voisi olla vieläkin poliittisempi?
Väitämme, että poliittisessa esityksessä on aina tendenssi, päämäärä ja agenda. Se herättää taitelijoissa usein vastustusta. Poliittinen mielletään usein älyn ja verbaalisen alueeksi, kun taas taiteen ajatellaan toimivan myös älyn tuolla puolen – "syvemmällä" sanoisi taiteilija. Meihin on syvään iskostettu näkemys taiteesta itseisarvona (taidetta taiteen vuoksi), jonka olemuksen oletetaan kärsivän, jos se toimii jonkin asian puolesta, tai jotakin vastaan. Aloittaessamme tutkimusprojektin päätimme kaksi asiaa: haluamme riisua poliittiselta esitykseltä sen raskaan historiallisen painolastin ja nähdä sen osana tätä päivää. Vanhojen sloganien sijaan haluamme löytää uusia. Haluamme löytää esityksiä, joissa taide ja poliittisuus toimivat yhtä lailla, ilman, että taide muuttuu julistukseksi ja kadottaa taiteensa.
Juha-Pekka Hotinen kirjoittaa, että poliittisuus on ennen kaikkea taiteen tarkastelutapa, ei sen ominaisuus. Poliittinen elää teoksen ulkopuolella, se suunnataan näkökulmana kohti teosta. Puhe taiteen yhteiskunnallisuudesta, on aina puhetta taiteen merkityksestä, Hotinen tiivistää. Taiteen yhteiskunnallistumisessa Hotinen pelkää sitä, mitä taitelijat yleensäkin, eli onko niin, "että sponsorin logon tilalle tulee aatteen logo". Hotinen puhuu poliittisesta taiteesta tyylilajina ja epäilee, ovatko poliittisen esityksen leimaa kantavat enemmän nostalgista muistelua kuin puheenvuoroja.
Haluamme uskoa, että kysymys poliittisesta on kysyttävä kunakin aikana uudelleen ja uudelleen. Politiikan ei tarvitse olla tyyli, muoto tai merkki vaan se voi olla näkökulma (niin tekijöiden kuin katsojienkin), joka mahdollistaa keskustelun ja osallistumisen.
Poliittinen taiteilija
Sunnuntaina 13.tammikuuta Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla toimittaja Lauri Malkavaara ihmettelee, missä vaiheessa taiteesta oikein tuli ensisijaisesti yhteiskuntakritiikkiä? Taidehan johdetaan sanasta taito, taideopiskelijathan opiskelevat muoto-oppia ja punnertamista, miten ihmeessä he voivat valmistua yhteiskuntakriitikoiksi, Malkavaara kysyy.
Taiteen ja yhteiskunnallisuuden liiton pohtimisen voi aloittaa kahdensadan vuoden takaa, jolloin avantgarde "keksittiin", ellei vieläkin kauempaa. Avantgarden keskeisiä unelmia 1800-luvun alun Ranskassa oli, että taiteilijat toimisivat yhteiskunnan etujoukkoina, muuttamassa yhteiskuntaa, vaikuttamassa siihen ja luomassa sitä. Nykyään avantgarden ajatellaan olevan nimenomaan taiteen sisällä tapahtuvaa, uusia suuntauksia ja ilmiöitä etsivää liikehdintää (esim. postmoderni taide). Mutta kaikki poliittinen taide lienee jotain velkaa avantgardelle.
Kysymys siitä, miksi taiteilija haluaa ottaa kantaa, on sama kuin kenellä tahansa muullakin ihmisellä, miksi kukaan ylipäätään haluaa ottaa kantaa. Miksi osallistua yhteisiin asioihin, miksi olla mukana vaikuttamassa, miksi kommentoida tai miksi ylipäätään välittää. Enemmän kuin taiteilijuudesta, on kysymys kansalaisuudesta tai ihmisyydestä yleensä. Miten ajattelen suhteeni maailmaan, yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Mikä on paikkani siinä? Jos nämä kysymykset koetaan merkityksellisiksi, siitä seuraa, että ajatukset näkyvät myös taiteessa kuten muussakin tavassa olla ja elää.
Tohtorintyössään Näkyvä pimeys Teemu Mäki pohtii voiko taide olla filosofiaa ja politiikkaa, ei vain niiden ilmaisuväline. Mäki uskoo, että politiikka ei ole vain eri näkökulmien kilpailua, vaan se on keskustelua, kommentoimista ja poliittisten ideoiden luomista. Poliittista toimintaa Mäen mukaan on yksilösubjektin tapa muovata itseään ja poliittista on yksilön kokemus maailmasta. Politiikka on käytäntöjä jotka luovat meitä, käytäntöjä, jotka muokkaavat kokemuksiamme, mielipiteitämme ja pysyvästi keskeneräistä minuuttamme. Mäki jakaa poliittisen taiteen kahteen kategoriaan: yksinkertaiseen poliittisen taiteeseen ja vaikeaan poliittiseen taiteeseen. Yksinkertainen poliittinen taide levittää valmista vakaumusta ilman epäilyä. Mäen mukaan tämä ei kuitenkaan ole todellista poliittista taidetta. Sen sijaan vaikea poliittinen taide epäilee ja haastaa yleisönkin epäilemään, ja ajattelemaan. Tämän taiteen päämääränä on kysyä hankalia kysymyksiä valmiiden vastausten sijaan. Mäen mukaan taide on hyvä esimerkki tuotannosta, joka on kaupallisesti mieletöntä, mutta tuottaa silti hyvää elämää. Mäki päätyy perustelemaan, että taide on kokonaisvaltaista filosofis-poliittista pohdiskelua itsessään.
Poliittisen esityksen viisi kategoriaa
Ei ole olemassa epäpoliittisia esityksiä. Nekin esitykset, joissa ei ole suoraa yhteiskunnallista sanomaa, lähtökohtaa tai tasoa, ajavat jotain agendaa. Esimerkiksi, että pari- ja perhesuhteet muodostavat elämän keskiön (ja että nuo suhteet määritellään tietynlaisiksi) ja että ne tapahtuvat tietyssä maailmankuvassa ja niitä asetutaan katsomaan tiettyjen konventioiden mukaisesti. Poliittisesta näkökulmasta tällaiset "epäpoliittiset" esitykset kannattelevat vallitsevia olosuhteita, vallitsevaa elämäntapaa ja vallitsevaa politiikkaa – jonka olennainen piirre on muutoksen välttäminen.
Poliittiset esitykset voidaan jakaa karkeasti viiteen kategoriaan: kannatteleviin, purkaviin, murskaaviin, uneksiviin ja rakentaviin. Murskaavat poliittiset esitykset maalaavat eteemme maailman lopun – koko maailman lopun tai jonkin tietyn maailman lopun. Nämä esitykset, jotka ovat usein tunnevoimaisia tai tunnelähtöisiä, saavat muita useammin poliittisen esityksen "rankan" ja "kuuman" leiman. Maailmaa purkavat esitykset ovat leimallisesti älykkäitä, analyyttisia, eritteleviä, pilkkovia, yksityiskohtaisia – ja "kylmiä". Rakentavia esityksiä on vähän. Ne nousevat siihen autiomaahan, jossa kaikki on murskattu ja jokainen partikkeli analysoitu pienintä yksityiskohtaa myöten – eikä mikään liiku. Rakentava esitys vastaa kysymykseen siitä mitä meidän pitäisi nyt tehdä. Siksi se on aina naurunalainen, jotenkin naiivi, jopa nolo. Rakentavuus voidaan ilmaista perinteisesti sanoman muodossa – tai ehdottamalla aivan toisenlaista olemisen tapaa. Esimerkki tällaisesta esityksestä on Todellisuuden tutkimuskeskuksen Hiljaisuuden politiikka (ohj. Julius Elo, Anna Jussilainen ja Tuomas Laitinen), jossa ehdotettiin hiljaisuutta, kuuntelemista ja palaamista omaan kehoon sekä yleisellä sisällöllisellä tasolla että käytännössä: esityksen saattoi kokea katsomisen lisäksi tuntemalla ja osallistumalla. Rakentavan poliittisen esityksen esiaste on uneksiva esitys. Tällaisena voisi pitää Mimosa Palen installaatiota Mobile Female Monument. Se on jättimäinen silikonista ja kankaasta tehty vagina, joka liikkuu pyörien päällä, ja jonka sisään katsojat voivat mennä lepäämään. Politiikka ei siinä ole erityisen artikuloitua, mutta siinä uneksitaan merkittävästi toisenlaisesta maailmasta. Entä minkälainen poliittinen esitys on vuoden 2007 teatteritapaus, Kansallisteatterin Tuntematon sotilas? Se purkaa osiin suomalaismyytin ja lopuksi murskaa erään Suomi-kuvan. Se on purkava ja murskaava poliittinen esitys, jonka kanssa olemme täsmälleen samaa mieltä. Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä muuttaakseni jotain? Auttaako siinä jättiläispillussa kelliminen, hiljentyminen, halailu tai yhteislaulu?
Väitämme, että tehdäkseen poliittisen esityksen aikakaudella, jolloin yhteisten asioiden hoidosta puuttuu politiikka, taiteilijan on ryhdyttävä itse poliitikoksi ja luotava politiikka (päämäärät, ideologiat, toimintatavat) tai lainattava näkemyksensä joltakulta muulta. Esittämiinsä asioihin täytyy sitoutua – tai kyseessä ei ole kovimman luokan poliittinen esitys. Mitä tällainen esitys vaatii? Ajattelua. Pysähtymistä. Ajan ottaminen ajattelua varten on yksi aikamme merkittävimmistä poliittisista teoista.
Poliittisen esityksen neljä näyttämöä
Oletetaan, että meillä on rakentava ehdotus, jonka takana joku seisoo. Missä se kannattaa esittää jos haluaa olla mahdollisimman poliittinen? Tietysti siellä missä se saa suurimman näkyvyyden. On valittavana neljä näyttämöä:
1.) Julkinen tila; katu, tori.
2.) Etabloituneet, valikoivat fyysiset näyttämöt kuten teatterit.
3.) Media, josta osa on julkista, "vapaata" aluetta (internet) ja osa valikoivaa (sanomalehdet ja televisio).
4.) Päätöksenteon näyttämöt, joilla päätöksiä yhteisistä asioista lopulta tehdään (kokoushuoneet, kabinetit, ravintolat, saunat, olohuoneet tulevat ensin mieleen).
Mobile Female Monument toteutui kadulla, Tuntematon valtasi Kansallisteatterin. Molemmissa ylitettiin joku totunnainen raja; tällaisia teoksia ei ole (vähään aikaan) nähty näillä näyttämöillä. Se on yksi poliittisen esityksen merkki, rajan ylittäminen. Molemmat teokset ylittivät myös uutiskynnyksen, jota voi myös pitää yhtenä poliittisen esityksen merkkinä. Media toimi näyttämönä molemmille teoksille ja loi keskustelua ja mielipiteitä. Esitys, joka näkyy, on enemmän olemassa kuin se, joka ei näy. Näkyvän mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon on suurempi. Taiteilijoiden kommenttien perusteella kyseessä olevien teosten ei ollut tarkoituskaan vaikuttaa suoranaisesti poliittisiin päätöksiin mutta voidaan pohtia mitä se olisi vaatinut lisää. Että teokset olisivat edenneet päätöksenteon näyttämölle, olisi tarvittu aate.
Politiikka tässä ja nyt
Entä onko se, mikä ei näy, lainkaan poliittista?
Politiikaksi kutsumamme toiminta lähtee ja konkretisoituu katu- ja ruohonjuuritasolla ja sieltä se myös saa valtuutensa. Se on politiikan ensimmäinen, fyysinen taso. Vaikka tuntuukin siltä, että politiikka tapahtuu jossain muualla, sen mahdollisuus on aina täällä, ihmisten keskellä. Sinne palautuu myös lopullinen päätöksenteko; ihmisten välille ja ihmisten sisälle; mitä minä päätän itseni ja/tai muiden puolesta? Kadunmiehen ja päätöksentekijän väliin levittäytyy media, politiikan toinen, virtuaalinen taso. Se vaikuttaa niihin vaihtoehtoihin, joista tulemme tietoisiksi ja joista voimme valita.
Haluamme uskoa, että on olemassa politiikkaa myös ilman tiedonvälitystä. Sillä mikäli minun henkilökohtaisella päätökselläni, valinnallani – tai sinun valinnallasi – ei ole arvoa ilman median huomiota, mitä se kertoo luomastamme kulttuurista? Että me pyrimme kaikin voimin siirtymään mediavälitteiseen maailmaan, jossa fyysinen todellisuus on toissijainen olemassaolon muoto, ja että kaikki ne ihmiset ja asiat, jotka eivät (valikoivaa) mediakynnystä ylitä, ovat jollain tapaa vajaita?
Poliittisen mahdollisuus esityksissä tiivistyy kysymykseen taiteen paikasta ja merkityksestä yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Ajattelemme taiteen olevan todellisuuden luomista. Taide ei ole jokin elämästä eristetty alue, jalustalle nostettu tai teatterisaliin unohdettu, vaan aktiivinen kieli ja teko, joka omalla olemassaolollaan ehdottaa paitsi sitä, mitä maailmasta vois ajatella myös sitä, mitä se on. Jos näin ajatellaan, se asettaa tekijälle vahvasti poliittisen ja eettisen kysymyksen: millaista todellisuutta taiteellani ja esityksilläni olen luomassa?
Tietoisuus omasta toimijuudesta on ollut yksi keskeisiä tutkimusvuoden oivalluksia.
JANNE & PILVI
Kirjallisuus:
Denis Guènoun: Näyttämön filosofia, Like 2007
Juha-Pekka Hotinen: Tekstuaalista häirintää, Like 2002
Teemu Mäki: Näkyvä pimeys, Like 2005
Peggy Phelan: Unmarked, Routledge 1993
]]>
Nyt on workoverload (taas). En ehdi vastaamaan näihin hienoihin kysymyksiin.
JANNE
]]>
kiitos esityksestä, Lumo II:sta! Se jäi mietityttämään monella tapaa…
ehkä päällimmäisenä jäin pohtimaan tunteita ja niiden käyttöä esityksessä. Muistan, kun viime keväänä olimme Kööpenhaminassa festivaaleilla ja Hannes Olsson Teatermaskinenista kritisoi esitystämme LUMO I:stä siitä, ettei siinä ollut tunteita ja olit saman tien ihan liekeissä ajatuksesta, että seuraavassa osassa niitä kyllä tulee olemaan… mikä siinä alun perin sinua viehätti?
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Näin karkeasti LUMO II:n tunteita voisi pohtia ainakin neljällä tavalla
1) Miten tunteista puhuttiin esityksessä?
2) Miten tunteita näyteltiin esityksessä?
3) Millaisia tunteita yleisössä pyrittiin herättämään?
4) Miltä nyt tuntuu?
Niille, jotka eivät ole nähneet esitystä lyhyt tiivistys esityksen sisällöstä: esitys alkaa taidenäyttelystä, jonka teoksia ovat uuden työn tekijät, näyttelijät Jussi ja Erich sekä Panda, uuden työn ruumiillistunut hahmo. Panda juontaa iltaa, kysyy ja tivaa näyttelijöiltä heidän työstään ja toimentulostaan. Esityksessä pohditaan kansallista ja globaalia luokkajakoa, henkilökohtaisia selviytymistarinoita ja unelmia työstä. (ks lisää www.todellisuus.fi)
1) Miten tunteista puhuttiin?
Panda sanoo esityksessä ”viis muusta, tärkeintä on tunne!” Näen sen viittauksena paitsi LUMO I:seen, jossa väitimme, että uudessa työssä tärkeintä on sen kehystäminen sekä aiemmin blogissa viittaamaasi ajatukseen, että tärkeintä poliittisen esityksen tekemisessä on ajatus. Pandan sanomana tunne on ironinen kommentti, joka tarkoittanee, että viis järjestä uuden työn kohdalla, tärkeintähän on hyvä fiilis ja oikea meininki.
2) Miten tunteita näyteltiin?
Täytyy tunnustaa, että minun on todella vaikea katsoa näyteltyjä tunteita näyttämöllä. Kaikki kunnia näyttelijöiden koulutukselle ja heidän ammattitaidolleen, mutta minusta tunteet näyttämöllä ovat vain falskeja. Se on se viimeinen niitti, joka tekee teatterista (vain) teatteria. Jos tarkoituksena yleensä on antaa katsojille mahdollisuus samaistua näyttämön hahmoihin esitettyjen tunteiden avulla niin hei, eikö se juna mennyt jo. Käsitykseni esityksestä perustuu kommunikaatioon, ja jostain syystä näytellyt tunteet sulkevat kommunikaation (minulta) lopullisesti. En todellakaan tiedä, mitä pitäisi ajatella angstia kirkuvasta naisesta näyttämöllä.
Tässä nimenomaisessa esityksessä vähän ongelmallista oli se, miten tunteiden näytteleminen pitäisi tulkita. Pandan ivallinen kommentti ”tärkeintä on tunne” vuoti myös Jussin ja Erichin tunteiden käsittelyyn. Jussi ja Erichin hahmojen esittämä ahdistus on kaukana uuden työn markkinoimasta ”meillä kaikilla on niin makeeta”- fiiliksestä.
Käyttääkö uusi työ siis ihmisten tunteita hyväkseen? Onko niin, että uuden työn myötä ihmisen kaikki tunteet banalisoituvat? Toisaalta, jos haluasi sympata päähenkilöiden tunnetta, sekään ei tuntunut mahdolliselta. Sillä eikö Pandan kommentti ”tärkeintä on tunne” teatralisoi kaikki tunteet?
3) Millaisia tunteita yleisössä pyrittiin herättämään?
Minusta on enimmäkseen sietämätöntä, kun huomaan teatterissa tai elokuvissa, että minussa yritetään herättää tietynlaisia tunteita. Loppumusiikin tahdit ennakoivat surullisia jäähyväisiä, kuolemaa ja pari kyyneltä katsojalta. Tietyin äänenpainoin kerrottu vitsi odottaa yleisön nauravan. Katsojana se on minusta nöyryyttävää manipulaatiota. Minulla ei ole mitään tuntemista vastaan, mutta on kiusallista jos näkee, että esitys/elokuva pyrkii rakentamaan juuri tietynlaisia reaktioita (tekijänä toki syyllistyn tähän toisinaan itsekin).
Pääasiallisesti minulla ei tässä esityksessä ollut sellainen olo, että minua manipuloidaan. Asioiden, informaation ja draaman määrä oli sellainen, ettei mihinkään (manipulaatioon) ehtinyt keskittyä. No ehkä lopun laulu (huolimatta siitä, että se oli hienosti laulettu- tai ehkä juuri siksi…?) ärsytti, musiikkihan nyt on se klassinen tunne surua-juttu.
4) Panda kysyy lopussa Erichiltä (ja yleisöltä?): No, miltä nyt tuntuu?
Minusta tuntuu vähän hämmentyneeltä. Entä sinusta, Janne? Mitä ajattelet tästä tunneasiasta? Onko liian aikaista kysyä, mitä ajattelet siitä erityisesti suhteessa tutkimukseemme?
PILVI
]]><?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Kajaanissa näkemieni esitysten pohjalta ja käytyjen keskustelujen jälkeen mielessäni vahvistui ensinnäkin käsitys maailmantilanteesta (kaikki tietävät, että se on rajallinen ja jatkuvan kasvun myötä jokin loppu on lähestymässä) ja myös siitä, että taiteilijat sekä kuvaavat teoksissaan tätä loppua että jouduttavat sitä purkamalla sivilisaatiota tiivistämällä, vertailemalla, analysoimalla ja kritisoimalla. He ikään kuin tekevät tietä sille mikä tuleman pitää.
Juha-Pekka Hotinen puhui alustuksessaan rakentavan kritiikin puolesta, sellaisten poliittisten esitysten puolesta, jotka antaisivat energiaa, sen sijaan, että söisivät sitä. Maailmanlopun visiot ja sen oletettujen syiden jauhaminen ovat monesti nihilistisiä; konkreettista tai mielekästä tarttumapintaa ei löydy ja ainoaksi vaihtoehdoksi tulee unohtaminen. J-P:n sanoin: ”Ilman ideologista horisonttia kritiikki muuttuu valittamiseksi.”
Koin voimakkaasti, että nyt esitysten horisonttiin on ilmestynyt aika lopun jälkeen. Monissa näkemissäni esityksissä, eikä vain Kajaanissa, on kohtaus, joka ehdottaa uutta olemisen tapaa. Mm. Tommi Silvennoisen ohjaamassa Katoamisnäytelmässä Tampereen Telakalla viimeisen näytöksen nimi oli ”Ehdotus”. Saman sukuinen näytös päätti Routa Companyn Utopia-esityksen Kajaanissa. Molemmissa tapauksissa yleisölle annettiin energiaa, paljon aikaa, toivoa ja jotain määrittelemätöntä; tapauksesta riippuen joko ”pyhää” tai ”hullua”. Ennen olisin ajatellut: ”Jaaha, tässä pitää taas yleisön itse ryhtyä esityksen tekijäksi ja päätellä kaikki itse” mutta en enää. Tämä on minusta, kaikessa epämääräisyydessään, äärimmäisen poliittista taidetta. Se on vielä hahmoton horisontti mutta kaikesta päätellen vähitellen tiivistyvä sellainen.
Koin koko tapaamisen eräänlaisena metatiivistymisenä; olen saanut uuden yhteisön, jo kolmannen seitsemän vuoden sisällä (Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja @work Networkin lisäksi). Olin paikalla Kajaanin ensimmäisessä teatteritapaamisessa, syksyllä 2005, mutta silloin koin enemmän sisäistä ristiriitaa, kilpailua ja tietoisuutta osallistujien välisestä nokkimisjärjestyksestä ja arvoasemasta. Nyt tilanne oli toinen. Jokin on muuttunut. En lähtenyt kotiin hämmentyneenä enkä loukkaantuneena vaan saaneena (enkä puhu nyt fysiologisesta saamisesta - vielä), siitäkin huolimatta, että keskusteluissa jouduttiin käsittelemään tekijöiden välisiä, todellisia ristiriitoja. Näin jälkeenpäin minä näen asian näin: yhteen tulemisen tarve on suurempi kuin ristiriitojen erille repivä voima. Ristiriitojen käsittelyssä olemme vielä kömpelöitä mutta me kestämme ne. Se on minulle merkki energian tiivistymisestä ja uskallan väittää, että meillä on myös yhteinen agenda; se tapahtuu uuden maailman puolesta ja on sen luomista. Minulle se ei ole teatterin sisäinen, esteettinen kysymys vaan laajempi ihmisyyttä koskeva liikahdus, joka tulee ennen pitkää ulos taiteen kontekstista – tai tunkeutuu sen sisään – ja liittyy osaksi laajempaa, vielä maanalaista liikahdusta. Näin ainakin toivoisin, sillä nykymenon mahdottomuus on tuhanteen kertaan todistettu ja toteennäytetty – eikä siitä sen enempää.
Keskustelun jatkamiseksi, ajattelin esitellä teille kaksi LUMO II-työryhmässä esille tullutta, hajanaista horisonttia ja kysyn, kumpi on naivimpi?
1. LUOVUTUS - utopia
Tyydytään vähempään materiaan (vähentäminen)
Turhan ja köyhdyttävän työn havaitseminen, merkitseminen ja lopettaminen; tehdään ensin se mikä on välttämätöntä ja loppuaika on vapaata; haluamme olla illalla raukeita emme kireitä
Elämä, jossa vapaus siedetään
Elämä, jossa kuoleman olemassaolo myönnetään
Palataan ruumiiseen
Myönnetään eläin itsessä
Palataan osaksi luomakuntaa, jossa on muutakin elollista ja älykästä kuin ihminen ja sitä kunnioitetaan sellaisenaan
Pienemmät, ymmärrettävän kokoiset yhteisöt (ei kuitenkaan linnoittautumista)
Suomessa levätään talvella ja toimitaan kesällä
2. KUUASEMA - dystopia
Jatketaan muurien ja erilaisten raja-aitojen (mm. "me" ja "ne") ylläpitoa – se jokin ”loppu” rajataan ulkopuolelle ("niille")
Ulkopuolisuuden kokemus – katson elämää kuin se olisi jännittävä elokuva
Ihmisten tiivistyminen suuriin kaupunkeihin, jotka katetaan
Luonnonvarojen tiivistyminen suljetuille tuotanto- tai virkistysalueille, joita ympäröivät jättömaat ja jätekasat
Elämä voi olla joko äärimmäisen pitkä, yltäkylläinen ja jännittävä; tai hyvin lyhyt, kituuttava elo, jossa liikkuminen on äärimmäinen teko
Ruumis on muokattavissa
Teknologia tunkeutuu solutasolle; elämää voidaan pitkittää ja lyhentää
Ihmisestä itsestään tulee taideteos ja se on hänen työnsä
Elämä jossa ei ole kuolemaa
Ikuinen elämä
]]>
Rakas Janne,
olen ollut niin poikki kaikesta tästä työstä ja ajattelemisesta, että blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle.
Eilen meillä oli keskustelutilaisuus (”taiteilijatapaaminen”) Lumo-esitys uudesta työstä jälkeen Korjaamolla. Aluksi se oli minusta kovin hämmentävää: olin valmistautunut puhumaan taiteellisesta prosessista ja niistä taiteellisista valinnoista, joita olemme prosessissa tehneet. Ja joo, kyllähän me niitäkin sivusimme, mutta ennen kaikkea yleisö oli kiinnostunut uuden työn käsitteestä, ja siitä, mitä me siitä oikein väitämme. Mitä enemmän keskustelua ajattelen, sitä kiinnostavammaksi se muuttui: yleisö lähes kiihtyi pohtiessaan ääneen käsitteen sisältöä ja tivatessaan -siltä minusta tuntui- meiltä jonkinlaisia vastauksia (Mitä uudella työllä oikein tarkoitetaan? Ketä se koskee? Jos se koskee vain pientä eliittiä, niin mitä sitten? Entäs kaikki vanha työ jotka koko ajan tehdään? Ihannoidaanko meillä uutta työtä? jne). Muistan sanoneeni, että en ole täällä vastauksia antamassa, esitys on kooste niistä ajatuksista, joita meillä oli prosessin kuluessa…
Tästä pitäisi kai olla onnellinen: yleisö haluaa puhua aiheesta ja yleisö haluaa vastauksia!
Tänä aamuna tulin aika lailla väsyneenä työhuoneelleni ja kaikista kirjoituspöydän paperipinoista eteeni leijui muistilappu, jonka olen kirjoittanut viime keväänä, ennen Kööpenhaminan ensi-iltaa. Olen koonnut siihen, mistä esityksemme mielestäni kertoo
”perusajatus taidenäyttelystä, jonka teokset ovat näkymättömiä ja käsittelevät uutta työtä
1) vilpitön ajatus kysyä, että mikä on teos, riittääkö ajatus, kuvitteellisten teosten ”diskurssi” ja niiden potentiaalisuus
2) uusi työ, mitä se on (kehystämistä)
3) Marx tänään, mitä sanottavaa Marxilla on (mielestäni on jotain)
4) maailma ilman vastauksia
5) vieraantuneisuus (työkalut)
6) seksuaalinen, pornografinen mediakuvasto (ei niin, että voi voi onpa paha)”
Olisipa minulla ollut paperi eilen mukanani…no, keskustelua syntyi ja kuten huomaat, minua se kutkuttelee edelleen.
Kirjoitat.” Seuraten tutkimuksen tuloksia niiden ajatusten takana on seisottava, niiden on oltava henkilökohtaisia, muuten ne ovat pelkkää spektaakkelia, ehkä hyvää sellaista, mutta sanomista sanomisen vuoksi, esittämistä esittämisen vuoksi. Siinä, että esittää esittämisen vuoksi ei ole yhtään mitään pahaa tai moralisoitavaa – mutta poliittista se ei ole. Mitkä tahansa ajatukset eivät käy. Voisi tietenkin myös kysyä – ajatusten sijaan – että mitä me kysymme?”
Niin, kyllä minäkin ajattelen, että omien väittämiensä takana kannattaa seisoa. Ainakin niin kauan kuin on tarpeellista, niin kauan kuin joku esittää merkityksellisemmän väitteen.
Joku kysyi eilen, että miten me ajattelemme esitystämme poliittisena, miten ajattelemme sen muuttavan maailmaa. Muistaakseni vastasimme, että tietoisuuden lisäämisellä…?
Olen miettinyt, onko tämä haluttomuuteni vastauksiin ristiriidassa poliittisen agendan kanssa… Olen yrittänyt ajatella niin, että poliittisuus tänä päivänä ei ole joko/tai vastauksia, tai että se on laajempi käsite, että poliittista ovat ne kysymykset, se tietoisuus poliittisen aspektista. Olen ajatellut että se riittäisi. Mutta onko poliittisuuteen kuitenkin sidottu se vaatimus, että asioiden täytyy johtaa johonkin…Onko kysymisen teko sitten kuitenkin enemmän filosofinen ele kuin poliittinen (eivätkä ne tietenkään kaikilta osin ole ristiriidassa, mutta tulipa mieleen…)
Minä olen oppinut tämän työprosessin aikana paljon.
1) Olen työhullu ja minusta on ihan ok, että koko elämä on työtä. En kyseenalaista sitä nykyään juuri koskaan (no, ehkä joka ilta katsoessani nukkuvaa kolmivuotiasta)
2) Maailma ei romahda, vaikka aika monesti tuntuu, että niin käy
3) Nukkuminen kannattaa
4) Minua ärsyttää, jos minulta tivataan vastauksia
5) On ihanaa tehdä töitä näin hienon ryhmän kanssa
6) Ajatteleminenkin kannattaa
7) Työ ei ole yksi iso möykky, vaan täynnä kaikenlaista pohdittavaa
(poistin tästä sen kohdan, jossa mainitsen haluavani isomman television, koska se alkoi tuntua poliittisesti epäkorrektilta)
taidan ottaa päiväunet ennen esitystä,
PILVI
ps. katso mustekala.info, Elina Latva on kirjoittanut hauskan kritiikin esityksestämme
]]>
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Innostuin kaikista niistä kysymyksistä, jotka esitit taiteellisesta tutkimuksestamme. Vastataan niihin!
Kysyit miten aion pitää taiteen mukana idealistisessa ajatus- ja (kenties tulevaisuudessa) toimintamaailmassani. En tiedä. Jos minut pakotettaisiin valitsemaan todellisuuden tutkimisen ja taiteen tutkimisen välillä, valitsisin ensimmäisen. Olen aina ollut kiinnostunut maailmasta ja taide on väline tutkia sitä – jopa luoda sitä. Taide on paras tapa olla, minusta. En ole huolestunut siitä ennen kuin tapani olla tulee uhatuksi. Maailmasta se sijaan olen sekä innoissani että huolissani. Siihen ja sen menoon vaikuttaminen on politiikkaa, jota me mielestäni juuri nyt tarvitsemme. Voiko sitä politiikkaa tehdä esitystaiteessa? Sitä me olemme käsitelleet ja minusta meillä on siihen vastauksia, ehkä huonoja mutta niihin voi ottaa kantaa sellainenkin, joka ei ole mukana harjoituksissa tai muussa tutkimuspuuhassa. Vastaukset ovat jotakin, mihin voi tarttua. Siitä syntyy dialogia.
Taiteellisella tutkimuksella ei minusta ole maalia (yksikössä) mutta sillä on maaleja (monikossa) ja harhalaukauksia. Nekin ovat mielenkiintoisia ja soisin niiden tulla esille – kaikessa nolossa tahmeudessaan. Kannatan dialogia ja pidän siitä. Yhdyn myös Esa Kirkkopellon väitteeseen siitä ettei taiteellisen tutkimuksen ongelma välttämättä tyhjene tutkimuksen myötä. Mutta jos taiteellisen tutkimuksen ei ole tarkoituskaan tuottaa tuloksia vaan pelkkää dialogia – miten siihen voi osallistua, ellei ole tutkimuksessa itse mukana? Minä olen ja se on mahtavan hieno positio – mutta vastaukset ja harhalaukaukset liittyvät minusta siihen, että miten tutkimuksesta kerrotaan muille, miten siitä tiedotetaan, miten siihen avataan väyliä osallistua.
Olemme tutkimuksessamme päätyneet mm. siihen, että ajattelemaan pysähtyminen on poliittinen akti, ajan ottaminen ajattelulle on poliittista toimintaa ja ajatusten esittäminen on poliittista taidetta.
Mitä ajatuksia me esitämme?
Tätä minä tarkoitan penätessäni vastauksia; niitä ajatuksia maailmasta, politiikasta ja yhteiskunnasta. Seuraten tutkimuksen tuloksia niiden ajatusten takana on seisottava, niiden on oltava henkilökohtaisia, muuten ne ovat pelkkää spektaakkelia, ehkä hyvää sellaista, mutta sanomista sanomisen vuoksi, esittämistä esittämisen vuoksi. Siinä, että esittää esittämisen vuoksi ei ole yhtään mitään pahaa tai moralisoitavaa – mutta poliittista se ei ole. Mitkä tahansa ajatukset eivät käy. Voisi tietenkin myös kysyä – ajatusten sijaan – että mitä me kysymme?
Me kysymme esimerkiksi sitä onko politiikkaa ilman spektaakkelia. Me kysymme mitä meidän pitäisi tehdä elämässä. Ei mikään pieni kysymys. Jalostaisin siitä ainakin kaksi:
- Mitä meidän pitäisi tehdä luonnon kanssa; hyväksyä se eläväksi ja kunnioittamisen arvoiseksi kumppaniksi vai onko se vain tuotevarasto? Tähän on ilmiselvä vastaus mutta kuinka se toteutetaan?
- Mitä meidän pitäisi tehdä sille, että ihmisoikeudetkaan eivät toteudu vaan maailma on jakautunut ylä- ja alaluokkaan; herroihin ja orjiin; niihin joiden elämästä maksetaan ja niihin joiden elämästä ei makseta. Työn kautta me otamme osaa tähän luokkajaon toteuttamiseen niin omalla työpaikallamme kuin laajemminkin. Siksi työtä on katsottava tarkasti.
Minusta meidän pitäisi ryhtyä puhumaan suoraan siitä, miten voisimme luopua siitä ylimäärästä, jonka mm. minä otan itsestäänselvyytenä.
Mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa? Ehkä se, miten taidetta tehdään, minkälaista politiikkaa sen puitteissa harrastetaan, miten se määritellään työksi ja ammatiksi. Eroaako taideyhteisö mistään muusta työyhteisöstä? Valitettavan usein ei. Siellä tehdään "töitä" niin kuin muuallakin eikä sen puitteissa tai sen jälkeen jaksa osallistua muun maailman menoon. Näin ollaan kaikki siististi lokerossa; pulinat pois ja töihin. Meitä sitovat samat sopimukset kuin muitakin työläisiä. Jos taide on maailman luomista, niin miksi se pitää luoda aina samalla tavalla – myös taidelaitoksessa? Ei, ei, ei. Taide ei lopulta ole ammatti… xpfkodgbdgboi…Olen tyrmistynyt omasta väitteestäni. No,ensin, muutetaan vaikka työpaikat ja työtavat toisenlaisiksi. Osoitetaan sitä luovuutta, ei vain esityksessä, vaan myös rakenteissa, joka on esitys sekin.
Kysymykseni kuuluu: Kuka täällä uskaltaa ajatella ääneen?
Sekin on tutkimuksen tuloksia: poliittiseen tilanteeseen liittyy aina uskaltamista, uhkaa. Niistä tuntemuksista poliittisen tilanteen ja myös esityksen tunnistaa. Politiikka myös syyllistää. Tämä on assistentti Janne Pellisen oivallus (hän sanoi: "…se on poliittinen teos, koin heti syyllisyyttä.") Ja se on mielenkiintoista, sillä syyllistäminen on nykyisin ruma sana; ei saa syyllistää (paitsi kohteita, jotka ovat riittävän kaukana). Miksi? En itsekään halua syyllistää ketään mutta olen huomannut, että jos päämääränä on olla poliittinen, on vaikea olla syyllistämättä. Tekee pahaa ajatellakin sitä, niin vaikeaa ja vastenmielistä se on tämä poliittisuus, varsinkin jos potee konfliktikammosta kuten minä.
Jos olemme oikein poliittisia tutkimuksessamme – ja pitää paikkansa että poliikkaa vältetään – meihin ja tähän tutkimukseen ei tulla kiinnittämään mitään huomiota. Se tullaan ohittamaan. Jos menemme tarpeeksi syvälle henkilökohtaisuuksiin, meitä ei vain ohiteta harmittomina vaan saamme joko todellisia tai kuvitteellisia (paranoidisia) vihamiehiä – ja naisia, jotka seuraavat meitä kuin haamut lopun elämäämme. Sillä tavalla politiikka toimii.
JANNE
]]>Rakas Pilvi,
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Päätät ESITYS-lehden (Todellisuuden tutkimuskeskuksen ensi viikolla painosta tuleva esitystaiteen aikakauslehti) pilottinumeron pääkirjoituksen lauseeseen:
"Esityksen, taiteen ja poliittisuuden yhdistäminen on minulle vielä salaisuus, joka ei aukene muutamalla lauseelle. Ehkä sen ei tulekaan aueta. Se on salaisuus, joka vetää puoleensa ja kutsuu miettimään, houkuttelee selittämään itseään, ja pakenee taas."
Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun luen tai kuulen sinun käyttävän samantyyppistä ilmausta. Keväällä kirjoitit Lure-esityksen tiedotteessa näin: "Maailma, jossa elämme, on täynnä kysymyksiä ilman vastauksia."
Ajattelin silloin, että haluat näin ilmaista, että et ole aivan varma tuleeko esitys antamaan mitään vastausta siihen, miksi työ on muuttunut (minusta antoi). Nyt huomaan, että kyse ei olekaan vain esityksestä vaan laajemmasta maailmankatsomuksesta. Tämä on mielenkiintoista siksi, että vaikka olen periaatteessa samaa mieltä, että mikään asia maailmassa ei aukene muutamalla lauseella, käytännössä toimin kuitenkin täysin päinvastoin. Minä yritän löytää vastauksia kysymyksiin. Minä yritän ratkaista politiikan ja taiteen yhtälön. Haluaisin keskustella tästä ristiriidasta. Se kertoo minusta jostain enemmän kuin vain Pilvin ja Jannen välisistä suhteutumiseroista.
Muista Laura Jäntin kerran sanoneen, että tärkeintä hänelle ohjaajana ei ole esittää vastauksia vaan löytää oikea kysymys tai oikeat kysymykset. Haetko "aukeamattomalla salaisuudella" samaa? Jos on näin, haluaisin kuulla mitkä ovat nuo tärkeät kysymykset, jotka koskevat taidetta, politiikkaa ja yhteiskuntaa.
Ehkä kysymys riittää. Henkilökohtaisesti minä kaipaisin vastauksia. Juuri siksi, että maailma on niin monimutkainen, niin murskaavan valtavan monitahoinen, että sen edessä koen olevani aseeton. Jos haluat esimerkin "vastauksesta", sellaisena voisi toimia Karl Marx, josta olemme puhuneet paljon. Miksi? Hän esittää inspiroivan näkemyksen. Ehkä sanot, että sellainen näkökulma vaatii neroutta. Oletko silloin samaa mieltä kuin kollegamme Jörn J. Burmester, joka puuskahti minulle turhautuneena, että taitelijan ei kannata tuhlata aikaansa vastauksien etsimiseen (esim. uuden paradigman etsimiseen), sillä taiteilija on siihen liian pieni tai asiantuntija on jo esittänyt asian paljon paremmin? Onko taiteilija mielestäsi lopulta ajatuksiltaan liian tavallinen? Jörnin mielestä kannattaa kutsua asiantuntija kertomaan vaikkapa työhön liittyvistä ajatuksista ja tehdä sitten siitä esitys – sillä se, taide, on meidän osaamistamme. Tätä samaa esitti aktivisti Anni Mikkelsson tammikuussa poliittisen osaston työpajassa. Olen toki samaa mieltä siitä, että monesti vastaukset, joita annetaan tai joihin itse päädyn, ovat moneen kertaan kuultuja – umpikujia. Silti en luovuttaisi ajattelua asiantuntijalle. Tässä juuri on minusta yksi aikamme epäpoliittisuuden syy; ajatellaan, että pitää tietää niin ja niin paljon ennen kuin voi olla mitään mieltä, että voi edes osallistua keskusteluun. Näillä perusteilla valta on luovutettu vaikka minkälaisille aatteille – kun on koettu, että oma mielipide ei riitä. Tai että on niin pieni, että hävettää. Pelkäätkö siis ajatustesi pienuutta?
Minulle maailman ihmettely ei riitä. Minusta on sietämätöntä, että kaikki vain "pakenee" ja minun on tyydyttävä katsomaan sivusta kaikkea mielettömyyttä. Minulle sellainen maailma, jossa en voi olla mukana, on sietämätön. Vastaukset ovat minulle osallistumista - vaikka on niitä muitakin tapoja osallistua kuin ajatella, puhua ja kirjoittaa - mutta politiikassa se on keskeistä. Kyllä, minä haluan valtaa edes oman sanani verran. Ehkä se ei muuta mitään – mutta koskaan ei voi olla varma. Se on poliittista.
JANNE
P.S. Myös tuore pr-päälikkömme Panda kommentoi asiaa blogissaan http://ttkpanda.vuodatus.net
]]>