Wikipedian mukaan yhteiskunta muodostuu ihmisistä ja heidän muodostamistaan yhteisöistä, jotka ovat keskenään tiiviissä vuorovaikutuksessa tietyllä maantieteellisellä alueella. Yhteiskunta jaetaan uusimmissa teorioissa neljään sektoriin: <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

1.) valtiolliseen eli julkiseen hallintoon

2.) (yksityiseen) taloudelliseen toimintaan

3.) kansalaisyhteiskuntaan eli vapaaehtoisiin yhteisöihin

4.) perheeseen, sukuun ja ystäväpiiriin

 

Vuorovaikutus ihmisten välillä ei rajoitu enää ”tietylle maantieteelliselle alueelle.” Kenties alue on laajentunut? Eurooppaa tyrkytetään nyt meidän kotimaaksemme – mutta riittääkö se? Lonkerot ulottuvat pidemmälle niin yksilötasolla, kansalaisyhteiskuntatasolla kuin vaikkapa toisen sektorin yritystasolla, jossa kotikenttä on jo vuosisatoja ollut koko maailma. Mitä tämä tekee yhteiskunnalle? Se leviää maailmanlaajuiseksi. Sanan varsinaisessa merkityksessä, yhteiskunta on lakannut olemasta.

 

Jos nyt kuitenkin oletetaan, että vanhasta kansallisvaltion mallisesta yhteiskunnasta on vielä jotain jäljellä, niin se näyttää tarkoittavan lähinnä veroilla rahoitettua valtiota ja julkista hallintoa. Sitä me tarkoitamme kun puhumme yhteiskunnasta. Näin yhteiskunnallisen vaikuttamisen (poliittisen toiminnan) katsotaan kuuluvan vain ensimmäisen sektorin piiriin. Tämä tarkoittaa sitä, että samalla kun yhteiskunta on kansainvälisestä näkökulmasta levinnyt, on se samalla tiivistynyt asumaan vain tietyissä osoitteissa: Bryssel, Arkadianmäki, valtion virasto, kaupungin- tai kunnantalo.

 

Elämme eriytymisen, sekoittumisen ja tiivistymisen aikaa, yhtä aikaa ylevää ja hirviömäistä.

Samalla kun kaikki raja-aidat haihtuvat ja ainekset sekoittuvat ennennäkemättömiksi hybrideiksi, tiivistyy kaikkialla esiin yhdenmukaistava, ainoa oikea vaihtoehto. Mistä tämä johtuu? Ei ole politiikkaa.

 

Wikipedian mukaan politiikka on laajimman määrittelyn mukaan yhteisten asioiden hoitamista, toimimista jonkin asian puolesta jotain toista asiaa vastaan. Yleisesti sen katsotaan kuuluvan ennen kaikkea julkishallinnon alaan. Politiikka on myös määritelty "eturistiriidaksi päämääristä" ja ihmisten toimintaa poliittiseksi silloin kun on tehtävä ratkaisuja kahden tai useamman vaihtoehdon välillä.

 

Entä jos on vain yksi päämäärä? Voiko silloin olla politiikkaakaan? Paitsi jonkinlaisena ohentuneena hienosäätönä siitä, millä keinoilla tuo yksi päämäärä saavutetaan. Siis turvallisuus. Kaikilla yhteiskunnan sektoreilla päämääränä tuntuu olevan turvallisuus. Mitä turvataan? Saavutettuja etuja. Onko siis ihme, että yhteiskunnallinen ilmasto (ja maapallon ilmasto) on niin pysähtynyt ja samalla yhä hiostavampi? Me tarvitsemme ilmaa, vapautta, todellisia vaihtoehtoja, useampia päämääriä, joista valita. Me tarvitsemme utopioita. Me tarvitsemme politiikkaa.

 

Eräässä Teatteriohjaajien liiton järjestämässä seminaarissa peräänkuulutin utopioiden tärkeyttä poliittisen teatterin lähtökohtana. Mukana ollut asiantuntija huomautti, että utopiat ovat vaarallisia, koska ne johtavat totalitarismiin. Menin jumiin. En osannut sanoa siihen mitään. Nyt osaan: en ole samaa mieltä. Onhan sekin utopia, että pyritään yksilöiden itsemääräämisoikeuteen. Onko se hyvä tavoite? Luulisin, että on. Onko se realistinen? Kyllä ja ellei se ole, siitä on tehtävä realismia: vallitseva ”the” päämäärä on kumottava (eikö se muka ole totalitaarinen?). Vaadin kumottavaksi myös kaikkia niitä käytäntöjä ja tapoja, jotka pönkittävät politiikan pitämistä vain julkishallinnon piirissä. Ensimmäiselle sektorille olisi syytä toteuttaa sektio ja miettiä politiikka uudelleen. Tekisi mieleni sanoa, että valta kuuluu kansalle (se tuottaisi minulle mielihyvää) mutta en voi, sillä en usko, että kansaa yhtenäisenä joukkona on enää olemassa. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Kansallistunteeni on olematon. Ystäväni ja rakkauteni ovat kasvavassa määrin kotoisin muista maista – tai heidän perimänsä on. Vaikka kansallisuusaatteet juuri nyt nostavat jälleen päätään, uskon, että se on vain niiden viimeinen korahdus ennen kuin tosiasiat tunnustetaan: ihmiset (entiset kansat) ovat fuusioitumassa (migraatio, kansainvälistyminen) ja tulevaisuudessa näen mikrovaltioiden ja muiden autonomisten pienyhteisöjen täplittämän horisontin (esim. yritysten ympärille muodostuvat yhteisöt, luomuyhteisöt; kaupungit, jotka muodostuvat lukemattomista eri kulttuuritaustoja edustavista ghetoista).

 

Nyrkki. Punainen. Taistelu. Joukot. Voima. Vallankumous. Veri. Sota. Osuvat sanat. Rivit, jotka eivät horju. Suuret, selvät tunteet: viha, rakkaus, ilo.

 

Nämä sanat tulevat mieleeni kun ajattelen ”poliittista” adjektiivina. Ne ovat minusta työväenluokan, nousevan sosialismin ja kansallisaatteen värittämiä, menneen maailman sanoja. Jos nostalgian pyyhkii pois poliittisen kasvoilta, mitä jää jäljelle?

 

Harmaa eminenssi. Liehakointi. Pilkun viilaaminen. Nukke-hallitsija. Yksilöllisyys. Eksklusiivinen. Joutilas. Vähäverinen. Ailahteleva. Yläluokka. Juonittelu. Salamurha.

 

Tätä kaikkea on poliittinen tänään – aivan kuin joskus ennen. Nämä sanat kuvaavat myös sitä ihmislajia, jota minä edustan, suomalaisia suurten ikäpolvien lapsia, työläisten jälkeläisiä. Olen ennen kaikkea yksilö, vieraantunut kaikista taisteluista, kuin linnan puutarhassa leikkivä lapsi. Olen kyllä käynyt muurien ulkopuolella, uteliaisuudesta, mutta aina olen palattu kotiin… Vai myöntäisinkö suoraan, että olen aina oikeastaan pysynyt kotona, harson takana, miellyttävässä kuplassa.

 

Muistikuva Tansaniasta vuodelta 2005: Olen opettelemassa yhteisöteatterin tekoa yhdessä maailman köyhimmistä kolkista ja yhdessä sen köyhimmistä kylistä. Sen nimi on Mailikumi, suomeksi ”Kymmenen mailia (keskustasta)”. Minulla on repussa kaksi <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />1,5 litraa pullotettua vettä päivän kuumuutta vastaan. Kylän asukkaat näyttävät meille vesilähteensä, joka on syvä kuoppa, jonka pohjalla on pieni likainen lätäkkö. Siitä kymmenen litran ämpärin täyteen kauhominen kestää ainakin puoli tuntia. Muuta vettä ei ole (paitsi se mitä minä kannan repussani). Palaamme majapaikkaamme. Menen suihkuun (oli kuuma päivä) ja ajattelen, että asumme täysin eri planeetoilla (vaikka me asumme samalla planeetalla).

 

Muistutan suuresti Sofia Coppolan näkemystä Ranskan viimeisestä kuningattaresta Marie Antoinettesta samannimisessä elokuvassa vuodelta 2006 (äärimmäisen yhteiskunnallinen elokuva). Synnyin kultalusikka suussa 1970-luvun alussa, niin kuin Sofiakin, ja olen siitä lähtien elänyt elämäni kuin Marie Antoinette – tosin kierrätetyissä vaatteissa ja vaatimattomissa vuokrakämpissä nukkuen yhä patjalla, jonka roskiksesta nappasin, mutta silti kuin kruununperillinen. Ja nyt ne, jotka olen tietämättömyydessäni (ja itsekkyydessäni) mieluusti unohtanut, ovat tulleet vaatimaan minua tilille.

 

Kuka minua vaatii tilille? Eivät etunenässä ne Mailikumin lapset, joille opetin Maukka Perusjätkän ”Säpinää”, vaan oman sukupolveni edustajat, omat lapsuudentoverini, ne jotka jo kauan aikaa sitten ymmärsivät ne oikeat realiteetit; että maailma perustuu kilpailulle. Maailma, jossa ei ole (sosiaali)turvaa ja jossa ulkopuolelle jäämisen pelko on todellinen.

 

Tässä minä nyt olen, parvekkeella, vastaamassa haasteeseen.

 

JANNE