<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minusta tuntuu usein, että ihmiset vierastavat sanaa poliittinen. Etenkin monet taiteilijat. Myös monet sellaiset taiteilijat, joiden teokset ottavat hyvinkin voimakkaasti kantaa. Taustalla kummittelee vanha kiista siitä, mitä Taiteelle tapahtuu, jos se ottaa kantaa. Menettääkö se oman autonomisuutensa ja vapautensa? Typistyykö luovuus jonkun viestin välittämiseksi? Jos Taide on kantaa ottava ja poliittinen, onko se silloin enää edes Taidetta?

 

Vierastaminen johtuu monesti myös siitä, että ihmiset mieltävät politiikan yksioikoisesti jotenkin vain puoluepolitiikka koskevaksi, siksi harmaaksi eminenssiksi, joka näkyvästi velloo suuntaan ja toiseen, mutta näkymättömästi ohjaa sitä, miten täällä mennään. Mutta kuten Janne edellisessä kirjoitti, eihän se niin mene! Yhteiskunta on myös yksilöitä ja poliittisuus koskee meitä kaikkia.

 

Maailma on muuttunut. Jos ei tarpeeksi, niin silti. Politiikkaa ei ole enää vain se nyrkki ja veri, eikä poliittisten muutosten tarve enää (meilläpäin) aja ihmisiä barrikadeille.

Ja koska maailma on muuttunut, myös sen muuttamisen (eli politikoinnin) keinot ovat muuttaneet. Jos se on vallankumous, se on hiljainen vallankumous. Jos se on henkilö, se ei ole Che, vaan virkamiehet. Jos se ei ole kansa yhdessä barrikadeilla, se on jokainen viikonloppuostoksilla marketissa. Jos se muutos ei olekaan yksi ja suuri, kaikkia koskeva, se on ensin pieni, ja jotakin muuttava.

 

Pidimme Jannen kanssa esitystaiteen ja poliittisuuden työpajaa Todellisuuden tutkimuskeskuksessa kaksi viikkoa nyt tammikuussa. Perustimme mm. kuoron, joka  kiittää julkisella paikalla kaikesta siitä, minkä ajattelemme olevan hyvin. Kiitos lapsilisistä, kiitos koulutuksesta, kiitos terveydenhuollosta, kiitos lumesta, kiitos jätekuskeille, kiitos päiväkodintädeille, kiitos Karl Marxille, kiitos äidille, kiitos sinulle. Sitten pyysimme anteeksi. Anteeksi etten ole aktiivisempi, anteeksi etten ole tämän kummoisempi, anteeksi etten ole parempi veronmaksaja, anteeksi etten ole lukenut Noam Chomskya vieläkään, anteeksi että olen länsimainen itsekeskeinen narttu, anteeksi Itämeri, minäkin olen syyllinen.

Demossa tiivistyi mielestäni jotain oleellista omasta poliittisuudestamme. Meillä on asiat aika hyvin, valittaminen ei kiinnosta. Toisaalta tajuamme, että asioihin voisi vaikuttaa paljon enemmänkin, olemme myös vastuussa. Jokaisella on henkilökohtainen asiansa.

 

Työpajaa seuranneessa julkisen demon jälkikeskustelussa Miira Sippola sanoi, että hänen mielestään teatteri on jo lähtökohtaisesti poliittista, sitä tehdään yhdessä ja se koetaan yhdessä.

Muistan jonkun opettajani puolestaan sanoneen, että taiteen tekeminen sinänsä on jo poliittinen valinta tämän päivän yhteiskunnassa: se on automaattisesti marginaalin asettumista, jonkin puolesta ja jotakin vastaan.

 

Entä jos haluaisi olla vielä ”poliittisempi”?

Miten yhdistää poliittisuus ja esitystaide?

 

Eikö politiikassa kuitenkin ole kysymys arvoista, arvojen ajamisesta?

Millaisia arvoja haluan toteuttaa?

Ja jos taiteessa on kysymys todellisuuden luomisesta, millaista todellisuutta haluan luoda?