Luennossaan työn muutoksista Jussi Vähämäki toteaa, että uusi työ on rikkonut vanhan työn kolme kivijalkaa: 1.) Työ ei ole enää sidottua tiettyyn paikkaan, sitä voi tehdä missä tahansa. 2.) Työ ei ole sidottua enää tiettyyn aikaan, sitä voi tehdä milloin tahansa. 3.) Työ ei ole enää sidottua tiettyyn tehtävään, työ voi pitää sisällään mitä tahansa. Luonteenomaista uudelle työlle on immateriaalisuus ja ei-tuottavuus. Uusi työ sanan mukaisesti lipeää käsistä kuin vesi sorsan selästä ja ikään kuin… liukenee osaksi olemassaoloa yleensä; mikä tahansa voi olla työtä tai muuttua työksi ja samalla tavoin mikä tahansa voi lakata olemasta työtä, koska tahansa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kansainvälisen iPerg – pelikehityshankkeen luennolla luennoitsija toteaa, että julkisissa tiloissa tapahtuva, telekommunikaatioon pohjautuva pervasive gaming (sananmukaisesti "pelaaminen, joka leviää ja tunkeutuu kaikkialle") sekoittaa ja rikkoo pelipaikan, pelaamisajan ja pelaajan selvyyttä tavalla, jossa peliä ei aina voi erottaa ei-pelistä. Siis samalla tavalla kuin työtä ei voi erottaa ei-työstä.

 

Ihmiset liikkuvat maasta toiseen joko työn tai rakkauden perässä ja ennen paikalliset kulttuurit törmäävät, sekoittuvat ja muuttuvat yhdistelmiksi. Syntyy kirjaimellisesti monikulttuurisia perheitä ja lapsia, uutta kulttuuria, joka kiteytyy kaupungeissa, kulttuurien sulatusuuneissa, joissa suurin osa ihmiskunnasta jo asuu. Tämä on tietenkin hidasta. Huomattavasti nopeammin – kitkattomammin – sekoittuvat kulttuurivaikutteet; median massiivisen arsenaalin välityksellä paikallisvärit ja -mausteet törmäilevät ja sekoittuvat toisiinsa kaiken aikaa ilman että kenenkään tarvitsee mennä minnekään, ilman että kenenkään tarvitsee kohdata ketään. Voi sanoa, että varsinkaan näitä kulttuurivaikutteita eivät enää sido ajan, paikan tai toteuttajansa rajat. Voi luoda oman kulttuurin ja vaihtaa uuteen kun kyllästyy niin kuin itsensäkin voi luoda ja muotoilla uudelleen haluamallaan tavalla (lääkkeillä, leikkauksilla, tahdonvoimalla, uskolla). Helpoin – ja kitkattomin – tie uudelleenmuotoiluun lienee kuitenkin hiiren klikkaus: klik! Presso-lehdessä kerrotaan, että yli kaksi miljoonaa aikuista elää Second Life – nimisessä kolmiulotteisessa virtuaalimaailmassa. "Se ei ole peli, vaan kuten nimikin sanoo, se on toinen elämä" toimittaja kirjoittaa.

 

Yhdysvaltalainen abstraktin taiteen puolestapuhuja ja maalari Ad Reinhardt kirjoitti 1960-luvulla: "Taidemuotojen kehitys noudattaa yhtä ja samaa negatiivisten vaikutusten ja vastavaikutusten loogista suoraa linjaa, ikuisesti toistuvana ja ennalta määrättynä tyylien kiertona, kaikkialla ja kaikkina aikoina samaa kaikenkattavaa kaavaa seuraten, eri paikoissa eripituisina kausina, mutta aina alkaen 'varhaisesta' arkaaisesta kaavakuviomaisuudesta, huipentuen siitä 'klassiseksi' muotokieleksi ja rappeutuen lopulta illusionismien ja eksperssionismien lopputtomiin 'myöhäismuunnelmiin'. Nämä viimeiset kehitysvaiheet pyyhkivät lopulta pois kaikki rajat, viitekehykset ja rakenteet, ajatuksin 'kaikki voi olla taidetta', 'jokainen voi olla taiteilija', 'sellaista on elämä', 'mitä turhaan panna vastaan', 'kaikki kelpaa' ja 'ei sillä ole eroa onko taide abstraktia vai esittävää'. Niiden myötä taiteilijoiden maailma muuttuu maneristiseksi ja primitiiviseksi taidekaupan ja itsemurhan rattoisaksi, turmeltuneeksi, halveksittavaksi ja mitättömäksi viihde-esitykseksi."

 

Reinhardtin näkemys taidemuotojen kehityksestä on minusta osuva ja varsin vertailukelpoinen laajemminkin. Epäilemättä me elämme noita turmeltuneita aikoja ja olemme maneristisia ja primitiivisiä – mutta tuskinpa uudet "arkaaiset kaavakuviot" syntyvät uudelleen ennen kuin myöhäismuunnelmat ovat muuttuneet alkulimaksi. Vaikka minusta monesti tuntuu siltä, että länsimainen sivilisaatio on pysähtynyt, että se ei enää kehity, paitsi teknisessä ja taloudellisessa mielessä, niin kehittyy se sittenkin, kaiken aikaa, leviten juuri parhaillaan mahtavaksi myöhäismuunnelmien suoksi. Muun muassa kansallisvaltiot ovat liuenneet altamme vähin äänin tähän suohon. Jollain tapaa Suomi tuli valmiiksi 1980-luvulla, sen jälkeen se on alkanut liueta niin että nyt ovat jäljellä enää kehikot kuten suomen kieli; vanhat käytännöt kuten vaalit, ammattijärjestöt, uskonto, avioliitto, verotus, eläkejärjestelmä, sosiaaliturvajärjestelmä, terveydenhuolto jne. Kaikkien näiden sisällöt ovat muuttumassa tai jo muuttuneet – liuenneet.

 

Tästä liemestä tulee hyvä kasvualusta… mille?

 

Tarkemmin katsoen myöhäismuunnelmien rannattomasta suosta pistää esiin lautasantenneja, tukiasemia ja syvällä turpeessa risteilee lukemattomien valokaapeleiden verkko. Suon yllä kelluu näkymätön voimakenttä.

 

Näyttää siltä, että teemme työtä henkemme kaupalla sen eteen, että mahdollisimman moni voisi karistaa loputkin maalliset tomut yltään ja siirtyä sähköiseen elämään virtuaalimaailmassa, jossa ei ole enää niin tarkkaa rajaa sen välillä mikä on totta ja mikä ei, sillä kaikki on muotoiltua, muotoiltavaa ja pohjimmiltaan täysin nestemäistä ja turvallista kuin kohdussa.

 

Onko siis ihme jos fundamentalismi, kansallisaatteet, kaikenlainen "ravistelu" ja todellisuudenjano nostavat päitään? Kukapa ei haluaisi otetta jostain pysyvästä, konkreettisesta – puusta tai kalliosta, johon nojata. Ennustan, että kansallisaatteet kirkuvat käheää joutsenlauluaan – kohta niistä päästään – mutta uskonnot ja muut uskomukset nestemäisyydessään ja imeytymiskyvyssään tulevat elämään, kasvamaan ja taistelemaan ihmisten sieluista.

 

Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Juha Siltanen heitti taannoin hotelliaamiaisella, että yhteiskunnallista teatteria on mahdotonta tehdä siksi, että yhteiskunta siinä muodossa kuin sen haluamme kuvitella, on lakannut olemasta. Ei ole enää yhteisiä sopimuksia. Yhteiskunnallisella teoksella ei enää ole tosipohjaa, johon se viittaisi. Onko siis ihme, että sellainen tuntuu hieman päälle liimatulta, luotaantyöntävältä – jopa valheelliselta?

 

Se mitä jää jäljelle on Juha Siltasen mukaan politiikka.

 

Minä näen sen politiikan.

 

Se on kuin monoliitti.

 

Entä mitä liukenevaa elämää viettävä ihminen voisi teatterista haluta? Ennen teatteriin tultiin, että voisi päästä fiktiiviseen rinnakkaistodellisuuteen, uniaikaan. Nyt siihen on paljon tehokkaampia välineitä ja mikä merkille pantavinta, elämä muistuttaa kokemuksena ennen kaikkea fiktiota, jossa unikuvat liukenevat toisiinsa. Elämä on painajainen tai toiveuni, show, jossa meidän on kaikkien esiinnyttävä ja me kaikki jaamme näyttelijänä olemisen ongelmat – siksi esiintymiseen koulutetaan ihan lapsesta saakka. Kun esiintyy hyvin, menee hyvin. Eikö ihminen voisi tällaisessa mössössä haluta kokemusta jostain mikä on ei-näyteltyä, ei-lavastettua, ei-maustettua, ei-prosessoitua – jotain välitöntä? Siksi ennustankin, että tulevaisuuden teatterissa mennään katsomaan ihmisiä, jotka eivät ole tietoisia siitä että heitä katsotaan, tapahtumia, joita ei olla tuunattu. Paikkoja, joille ei ole tehty mitään. Tyhjyyttä. Ehkä teatterista tulee kohtauspaikka, jossa me voimme katsella toisiamme niin kauan että emme enää esittää mitään.

 

Minä kerta kaikkiaan vastustan ajatusta, että todellisuus olisi loppuun asti muokattavissa, että se olisi perimmältään relatiivinen. Se on minusta vastenmielistä. Se ei ole totta. Minä olen tässä kehossa, tällä tuolilla ja kirjoitan tätä. Kani minun jaloissani on todellinen. Suhteemme on juuri nyt ystävällinen. Tunnen kiihkoa, sanomisen voitontahoista riemua. Voin tietysti kuvitella mitä tahansa – mutta minä olen tässä, ajassa ja paikassa, tekemässä näitä asioita. Sitä ei saa keneltäkään riistää, se ei saa olla liotettavissa.

 

JANNE