Kirjoitimme vuoden 2007 tutkimussuunnitelmaan teesejä niistä asioista, jotka tuntuivat kiteyttävän joitakin tavoitteitamme.

Yksi teeseistä kuuluu: mennä kohti sitä mikä provosoi.

"Monesti taiteilijat ja muutkin ihmiset sanovat haluavansa provosoida. Usein tällä tarkoitetaan sitä, että halutaan kyseenalaistaa muiden ihmisten maailmankuvaa, arvoja, elämäntapaa tai ajatuksia. Ajatellaan, että muiden ihmisten tulisi provosoitumisen ja ärsyyntymisen myötä kyseenalaistaa omia rajojaan tai tapojaan – ja muuttua. Monesti se kuulostaa ylimieliseltä, siinä on sävy, joka antaa olettaa, että provosoija on muita parempi, avarakatseisempi, enemmän oikeassa, jollain tapaa oikeutettu koettelemaan muiden rajoja.

Me haluamme provosoitua. Hakeutua sinne missä kiihtyy ja ärsyyntyy. Asettua alttiiksi erilaisille mielipiteille ja näkemyksille, olla valmiina muuttamaan ja kyseenalaistamaan omia rajoja. Tämä merkitsee osallistumista."

- TTK:n tutkimussuunnitelma 2007

Jos anarkismin perinne on provosoida, halusimme kääntää sitä kyljelleen. Sillä eikö provosoimisen taustalla ole usein halu herättää huomiota (toki myös keskustelua), saada äänensä kuuluviin (toki myös asiaa) ja vängätä vastaan (periaatteesta ja muistakin syistä)? Halusimme siis mennä kohti sitä, missä huomiota herätetään, missä joku huutaa ja mekkaloi. Ajatuksena ehkä oppia jotain: olla enemmän jotain mieltä, olla vähemmän kiltti ja vähemmän hyvin kasvatettu.

Olen yrittänyt miettiä mikä minua provosoi

Luen Nyt-liitteen 17/2007 artikkelia "Sininen uni". Toimittaja Ville Similä on lähtenyt nuorten porvarien kanssa baariin ja kirjaa ylös heidän tunnelmiaan. Nuoret jupit juovat ja meuhkaavat: "Jos on varaa maksaa miljoona, on oikeus asua ilman, että viereen sijoitetaan alkoholistien asuntola". No, mitäpä muutakaan he sanoisivat. Oman puolueensa jäseniä he kommentoivat naureskellen: "Ike on jees". Lopulta he julistavat: "Pitää pyrkiä mahdollisimman suureen tasa-arvoon, kaikilla pitää olla samat mahdollisuudet". Provosoitumis-mittari alkaa vähän nousta. Samat mahdollisuudet mihin? Rikastua? Kuluttaa? Päästä horisemaan kevyttä kännistä politiikkaa valtakunnan ykköslehden viikkojulkaisun sivuille?

Ajattelen että tämä on juuri sellainen juttu, josta minun kuuluisi provosoitua. Se on selvästi tehty siten, että minä ja kaltaiseni provosoituisimme. Miksi en kuitenkaan jaksa hermostua? Koska ajattelen, että tämä kaikki ole kovin itsestään selvää, moneen kertaan luettua? Mutta eikö juuri itsestäänselvyyksistä tulisi provosoitua?

Myöhemmin menen teatteriin. Olen jälleen valmis provosoitumaan. Kohotettu äänensävy, elämää suuremmat ajatukset, juhlallisuus, itseironian puute ja pateettisuus täyttävät näyttämön. Istun katsomossa ja ihmettelen mistä tämä kaikki tulee. Se Suuri Tarina, jossa pieni jää ison jalkoihin, hyvä on vielä hyvää ja paha aina pahaa. Tämä kaikki saa minut -paitsi provosoitumaan- myös melkein oksentamaan. Missä maailmassa tekijät elävät? Tämä kiihdyttää minua enemmän kuin nuoret porvarit: jonkinlainen sokea umpi-idealismi, itsensä ja oman taiteensa pyhittäminen. Mikä oikeus taiteilijoilla on moiseen naivismiin?

Ajattelen, että tästä en saisi provosoitua, en ainakaan näin paljon. Tämä juttu on tehty intohimosta, ja ehkä vähän myös siksi, että minä ja kaltaiseni pitäisimme siitä. Ylevöityisimme ja menisimme kotiin tietoisina siitä, että maailmaa on jälleen paranneltu. Miksi minua suututtaa? Taiteen ylevöittämisen traditiohan on pitkä ja harras. Miksi tulee olo, että ei kyllä näin, ei maailmaa näin ainakaan muuteta? Uskomalla johonkin vanhaan hyvä-paha-soopaan ja asenteeseen, että kyllä minä ihanteellisuudessani ja taiteellisuudessani tiedän vähän paremmin?

Minua provosoi Helsingin Sanomista luettu uutinen, jossa intialaiset naiset teettävät itselleen uuden immenkalvon, jotta voisivat antaa miehelleen lahjaksi neitsyyden. Minua provosoi myös Ritva Santavuori, joka julkeasti heittää Nyt-liitteen sivuilta mielipiteitä homoliittoja ja naispappeutta vastaan. Minua kiukuttaa puistotielle heitetyt koirankakkapussit ja bussikuski, joka ei odota bussin rinnalla juoksevaa teiniä. Minua suututtaa teini kotona, joka aina jättää margariini paketin pöydälle. Hermostun usein myös itseeni, omaan kärsimättömyyteeni ja saamattomuuteeni.

Ja nyt kun olen juossut päin provokaatiota, teenkö silti mitään? Heristänkö nyrkkiä naapurin porvareille ja huudan "alas porvarit"? Julistanko suureen ääneen kolleegoilleni, että heidän taidekäsityksensä on auttamattoman vanhanaikaista ja naiivia? Järjestänkö mielenosoituksen uusia immenkalvoja vastaan? Tai kirjoitanko kiireisen illan päätteeksi mitä kohteliaimman kirjeen rouva Santavuorelle, ja kerron olevani eri mieltä joistakin hänen esittämistään näkemyksistään?

Enkö, ja miksi en? Enkö ole tarpeeksi provosoitunut? Vai enkö usko, että voin vaikuttaa? Enkö tiedä miten vaikuttaa? Vai eikö sillä sittenkään ole niin väliä? Vai onko provosoiminen ja provosoituminen meille vain peliä?

Ihailen Kaarina Hazardia ja hänen taitoaan provosoitua (ks. Hazard: Kontallaan. Muistiinpanoja mediasta. Teos 2006). Jos minä saisin päättää, joisin mielelläni aamuteeni Kaarinan kanssa samassa pöydässä ja kuuntelisin kuinka hän kiihkoaa aamun lehdestä. Kaarina ei kulje lööppien ohi silmät kiinni tai tuhahdellen, hän provosoituu niistä. Hänelle ne ovat merkkejä maailmasta, jossa elämme, hän pysähtyy ja analysoi niitä, tuottaa provokatiivista tekstiä. Kaarina on provosoitumisen ja provosoimisen yli-papitar.

Provokaatio on hienoa. Tutkimus jatkuu.

PILVI