Jatkan hieman Paulo Virnon kirjan Väen kielioppi tarkastelemista, tarkemmin hänen ehdotustaan väen toimintatavoiksi lahoavassa ja samalla yhä voimakkaampaan kontrolliin pyrkivässä valtiossa, eli kansalaistottelemattomuutta ja eksodusta. Näistäkin valitsen vain toisen, eksoduksen, joka on minulle henkilökohtaisesti läheisempi toimintatapa. Toisekseen, Virno käsittelee kansalaistottelemattomuutta sangen epämääräisesti; mikä tahansa tiiliskivien viskely ei hänestä ole tehokas keino valtiollisten toimintatapojen purkamiseksi – päinvastoin hän näkee sellaisten vain voimistavan olemassa olevia rakenteita. Mikä sitten on toimivaa kansalaistottelemattomuutta, sitä Virno ei käsittele tarkemmin. Yritän tarkastella aihetta myöhemmin, mutta ensiksi eksodus eli suomeksi maastamuutto.
Ongelmatilanteissa tai ristiriitatilanteissa, joiden koen ajautuneen umpikujaan, minun toimintatapani on poistua. Tätä Virno ehdottaa yleiseksi toimintatavaksi myös yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat joko ennalta määrättyjä, vihan kärjistämiä tai tilanteissa, joissa ei ole annettu kuin yksi vaihtoehto. Hän nostaa esimerkeiksi Amerikan Yhdysvaltojen tehdastyöläiset vielä silloin kun vasta itärannikko oli valloitettu. Tehdastyöläiset pakenivat joukolla ahtaita työehtoja ja huonoja palkkoja villiin länteen, jossa säännöt sai luoda itse. Tämä eksodus muutti työehtoja ja nosti palkkoja itärannikolla. Toisena esimerkkinä hän käyttää 1970-luvun Italiaa, jossa nuoret työläiset pakenivat luutunutta ammattiyhdistyspolitiikkaa tilapäisiin pätkätöihin. "Ei tarvii alistua, kun osaa poistua" laulaa Sielun Veljet eräässä laulussa. Sillä, että olen aina valmiina nostamaan kytkintä, edustan esimerkillisesti Virnon monikasvoista väkeä (vastakohtana yhtenäiselle kansalle), niin hyvässä kuin pahassa; minä olen utelias, levoton, kärsimätön, ailahteleva ja impulsiivinen. Vanhan kansan näkökulmasta lapsi; en kestä mitään, toisaalta voin laskea hattuni lähes mihin vain ja tuntea oloni kotoisaksi (sillä kaikkialla on yhtä outoa – lainatakseni Virnon käyttämää sanaa). Roolini noudattaa tarkasti myös Zygmunt Baumanin näkemystä, jossa postmoderneiksi luonteiksi määritellään kulkuri tai turisti. Ja tässä pääsemme todella kiinnostavaan seikkaan. Eikö maastamuutto "työvoiman vapaana liikkuvuutena" ole juuri se, mitä EU ajaa kuin käärmettä piippuun? Kuinka se voi toimia myös Suomen tai minkään valtion kansallisena päämääränä? Huonosti – ellei valtiota käsitetä yritykseksi, jolle on lopulta yhdentekevää kuka ne verot maksaa. En vastusta vaan kannatan - en vain työvoiman - vaan ylipäänsä ihmisten vapaata liikkumista mutta valtiollisten päämäärien ristiriita tuo herkullisesti esiin kansallisvaltion merkityksen yleisen rapautumisen, josta Virno kirjoittaa (ja se kuinka 80-luvun muotioikku, postmoderni, on pistetty käytäntöön).Virno ei tarkoita eksoduksella vain konkreettista maastamuuttoa vaan myös henkistä etäisyyden ottamista tilanteeseen, jossa mitkään vaihtoehdot eivät vältä; se on kuin varaventtiili tai takaportti, joka lupaa mahdollisuutta omaan ajatteluun ja itse luotuihin valintoihin; omaa tilaa ja omaa lupaa. Kenties Virnon eksodusta voisi verrata Virginia Woolfin käsitteeseen "omasta huoneesta", jonka nainen tarvitsi itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan jälkiviktoriaanisessa Englannissa 1900-luvun alussa. Virno puhuu eksoduksesta rikkautena.
Pohdin, onko esimerkiksi äänestämättä jättäminen kansalaistottelemattomuutta, jollaisena se yleensä nähdään vai sittenkin eräänlaista maastamuuttoa, kieltäytymistä pienemmän pahan valinnasta? Eräänlaista poliittista maastamuuttoa ellei peräti maastamuuttoa politiikasta sinänsä; etääntymistä päätöksenteosta, joka koskee yhteisiä asioita? Etääntymistä yhteisvastuusta? Maastamuutto on kuitenkin aktiivinen ja positiivinen termi, se on oma-aloitteista toimintaa, jonka horisontissa siintää se vieläkin parempi; runsaus. Mielenkiintoista olisi eritellä noita horisontteja; mikä on mielestämme vieläkin parempaa, mitä haaveita ihmisillä on ja erityisesti se minkä mallisia haaveita – eli mitä vallitsevan parlamentaarisen demokratian tilalle, johon ollaan ottamassa etäisyyttä?
Maastamuutto, eksodus, on vaihtoehto, jonka voi valita. Se ei välttämättä tuo rikkautta mutta yhtenä vaihtoehtona se luo rikkautta. Maastapako (exile), sen sijaan, on köyhyyttä, josta valinnan vapaus on poistettu – ellei sitten kuolemaa pidetä vaihtoehtona.
Englantilainen journalisti ja pakolaistyöntekijä Caroline Moorehead on koonnut nykyajan pakolaistarinoita eri puolilta maailmaa (myös Suomesta) kirjaansa Human Cargo, jota ei ole valitettavasti vielä suomennettu. Se on kirja, joka on muuttanut käsitykseni pakolaisista ja pakolaistilanteesta tyystin. Minulla on paljon tietoa siitä, mitä pakolaisuus aiheuttaa maissa, joihin paetaan; sopeutumisongelmista, työttömyydestä, rasismista, pienistä pakolaiskiintiöistä, elintasopakolaisista, systeemin väärinkäyttäjistä ja siitä, että ne vie meiltä työpaikat (vaikka ovatkin suurimmaksi osaksi työttömiä). Se, mistä ja minkälaisesta paikasta paetaan, sen sijaan, jää lähestulkoon kokonaan pimentoon. Tähän seikkaan Moorehead kiinnittää terävästi huomiota ja kirja ei puhukaan vain pakolaisongelmasta vaan oikeastaan maailmantilasta, jossa ihmisoikeudet eivät toteudu ollenkaan. Se puhuu maista ja maailmasta, jossa ihmisoikeudet on käännetty nurinpäin, aseeksi tai koneeksi, joka kylvää järkähtämättömästi silmitöntä kauhua. Ihmiset pakenevat maista, jotka ovat romahtaneet, he pakenevat sotaa ja hävitystä, nälkää, systemaattista kidutusta ja menetettyjä elinmahdollisuuksia, tyhjyyttä. Kuolemaa. Ja heitä on miljoonia. Suurin osa jää köyhyyttään lähinaapurimaihin elämään YK:n pakolaisavustuksilla, ilman mahdollisuuksia liikkua eteenpäin tai edes taaksepäin. Ne, joilla on voimia, pyrkivät länsimaihin kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin, joissa he ovat "ongelma" ja joissa on ryhdytty rakentamaan aitoja "ongelman" poistamiseksi, pidättämiseksi siellä mistä se on tullutkin. Kenellekään ei liene epäselvää, ettei runsaus – tai edes rauha – odota turvapaikan hakijaa aidan tälläkään puolella. Kun turvapaikkaa ei myönnetä, on monien kohtalo laittoman maahanmuuttajan, epähenkilön (non-person) asema maan alla, ilman minkäänlaisia oikeuksia.
"Kaikki, joiden kohtalona on maanpako, jakavat samat piirteet. Maanpakolainen on kadottanut tavanomaisen elinympäristönsä ja henkilökohtaisen statuksensa. Ne, joita onni on suosinut enemmän, näyttäytyvät pakolaiselle epäilyttävinä ja kateus muuttuu ammatiksi niille, joilla ei ole muuta virkaa kuin katsoa muita… Turvapaikan rauha ja sen toivottu turvallisuus eivät koskaan toteudu täydellisesti. Kotimaa ei lähde ruumiista ennen kuin vasta viime hetkellä, kuolemassa."
Mourid Barghouti * lainaus Caroline Mooreheadin kirjasta Human Cargo
Tässä valossa Virnon ehdottama eksodus on puhdasta elitismiä. Se on tarkoitettu niille, joilla on varaa maksaa rauhasta ja runsaudesta. Ja niille, joilla on onnea.
Tämän räikeän epäoikeudenmukaisuuden käsitteleminen on sietämätöntä. En osaa ratkaista sitä. Siinä missä pakolainen pakenee sietämättömiä elinolosuhteita (jos pystyy), minä pakenen sietämätöntä mielentilaa, moraalista ja älyllistä ongelmaa (ja pystyn kyllä, sillä keinot ovat monet).JANNE
Lisää Paolo Virnosta:
http://megafoni.kulma.net/index.php?auth=29
http://www.generation-online.org/p/pvirno.htm
Lisää Caroline Mooreheadista:
http://politics.guardian.co.uk/bookshelf/story/0,,1435845,00.html
Kommentit