Hei Janne,

kiitos esityksestä, Lumo II:sta! Se jäi mietityttämään monella tapaa…

ehkä päällimmäisenä jäin pohtimaan tunteita ja niiden käyttöä esityksessä. Muistan, kun viime keväänä olimme Kööpenhaminassa festivaaleilla ja Hannes Olsson Teatermaskinenista kritisoi esitystämme LUMO I:stä siitä, ettei siinä ollut tunteita ja olit saman tien ihan liekeissä ajatuksesta, että seuraavassa osassa niitä kyllä tulee olemaan… mikä siinä alun perin sinua viehätti?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Näin karkeasti LUMO II:n tunteita voisi pohtia ainakin neljällä tavalla

1)      Miten tunteista puhuttiin esityksessä?

2)      Miten tunteita näyteltiin esityksessä?

3)      Millaisia tunteita yleisössä pyrittiin herättämään?

4)      Miltä nyt tuntuu?

 

Niille, jotka eivät ole nähneet esitystä lyhyt tiivistys esityksen sisällöstä: esitys alkaa taidenäyttelystä, jonka teoksia ovat uuden työn tekijät, näyttelijät Jussi ja Erich sekä Panda, uuden työn ruumiillistunut hahmo. Panda juontaa iltaa, kysyy ja tivaa näyttelijöiltä heidän työstään ja toimentulostaan. Esityksessä pohditaan kansallista ja globaalia luokkajakoa, henkilökohtaisia selviytymistarinoita ja unelmia työstä. (ks lisää www.todellisuus.fi)

 

1)      Miten tunteista puhuttiin?

Panda sanoo esityksessä ”viis muusta, tärkeintä on tunne!”  Näen sen viittauksena paitsi LUMO I:seen, jossa väitimme, että uudessa työssä tärkeintä on sen kehystäminen sekä aiemmin blogissa viittaamaasi ajatukseen, että tärkeintä poliittisen esityksen tekemisessä on ajatus. Pandan sanomana tunne on ironinen kommentti, joka tarkoittanee, että viis järjestä uuden työn kohdalla, tärkeintähän on hyvä fiilis ja oikea meininki.

 

2)      Miten tunteita näyteltiin?

Täytyy tunnustaa, että minun on todella vaikea katsoa näyteltyjä tunteita näyttämöllä. Kaikki kunnia näyttelijöiden koulutukselle ja heidän ammattitaidolleen, mutta minusta tunteet näyttämöllä ovat vain falskeja. Se on se viimeinen niitti, joka tekee teatterista (vain) teatteria. Jos tarkoituksena yleensä on antaa katsojille mahdollisuus samaistua näyttämön hahmoihin esitettyjen tunteiden avulla niin hei, eikö se juna mennyt jo. Käsitykseni esityksestä perustuu kommunikaatioon, ja jostain syystä näytellyt tunteet sulkevat kommunikaation (minulta) lopullisesti. En todellakaan tiedä, mitä pitäisi ajatella angstia kirkuvasta naisesta näyttämöllä.

Tässä nimenomaisessa esityksessä vähän ongelmallista oli se, miten tunteiden näytteleminen pitäisi tulkita. Pandan ivallinen kommentti ”tärkeintä on tunne” vuoti myös Jussin ja Erichin tunteiden käsittelyyn. Jussi ja Erichin hahmojen esittämä ahdistus on kaukana uuden työn markkinoimasta ”meillä kaikilla on niin makeeta”- fiiliksestä.

Käyttääkö uusi työ siis ihmisten tunteita hyväkseen? Onko niin, että uuden työn myötä ihmisen kaikki tunteet banalisoituvat? Toisaalta, jos haluasi sympata päähenkilöiden tunnetta, sekään ei tuntunut mahdolliselta. Sillä eikö Pandan kommentti ”tärkeintä on tunne” teatralisoi kaikki tunteet? 

 

3)      Millaisia tunteita yleisössä pyrittiin herättämään?

Minusta on enimmäkseen sietämätöntä, kun huomaan teatterissa tai elokuvissa, että minussa yritetään herättää tietynlaisia tunteita. Loppumusiikin tahdit ennakoivat surullisia jäähyväisiä, kuolemaa ja pari kyyneltä katsojalta. Tietyin äänenpainoin kerrottu vitsi odottaa yleisön nauravan. Katsojana se on minusta nöyryyttävää manipulaatiota. Minulla ei ole mitään tuntemista vastaan, mutta on kiusallista jos näkee, että esitys/elokuva pyrkii rakentamaan juuri tietynlaisia reaktioita (tekijänä toki syyllistyn tähän toisinaan itsekin).

Pääasiallisesti minulla ei tässä esityksessä ollut sellainen olo, että minua manipuloidaan. Asioiden, informaation ja draaman määrä oli sellainen, ettei mihinkään (manipulaatioon) ehtinyt keskittyä. No ehkä lopun laulu (huolimatta siitä, että se oli hienosti laulettu- tai ehkä juuri siksi…?) ärsytti, musiikkihan nyt on se klassinen tunne surua-juttu.

 

4)      Panda kysyy lopussa Erichiltä (ja yleisöltä?): No, miltä nyt tuntuu?

Minusta tuntuu vähän hämmentyneeltä. Entä sinusta, Janne? Mitä ajattelet tästä tunneasiasta? Onko liian aikaista kysyä, mitä ajattelet siitä erityisesti suhteessa tutkimukseemme?

 

PILVI