Keskustelin erään kollegan kanssa poliitiikan tilanteesta. Hänestä osallistumisen mahdollisuuden on viety kansan käsistä ja siksi politiikka ei kiinnosta kun siihen ei voi oikeasti vaikuttaa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ehkä, ajattelin... tai sitten kansa on antanut viedä ne mahdollisuudet; työntänyt yhteisten asioiden hoitamisen sellaisten kontolle, jotka jaksavat kantaa vastuuta joko ammatikseen tai jostain sellaisesta omakohtaisesta syystä.

 

Miksi?

 

Koska yhteisten asioiden hoitaminen ja päättäminen on vaikeaa ja pirun ikävää hommaa. Ja mitä enemmän ihmisiä, sitä vaikeammaksi menee. Kaikki yhdistystoimintaan osallistuneet tietävät, ettei hallitukseen ole koskaan hirveä tunku. Ja kun ottaa huomioon sen, ettei (yhteinäistä) kansaa enää sinällään ole olemassakaan, asiaa mutkistuu entisestään. 

 

Se että vierastaa sanaa poliittinen tarkoittanee sitä, että on vieraantunut politiikasta, eli siitä päätöksenteosta, joka koskee yhteisiä asioita. Kenties on niin, että päätökset joita teemme koskevat lähinnä omia asoitamme. Läheistemme asioita, niiden asioita, joiden kanssa teemme töitä. Paolo Virno toteaa kirjassaan Väen kielioppi, että työelämä sisältää nykyisin jo niin paljon politiikkaa (neuvotteluja työpaikan säännöistä, työn päämääristä, työnjaosta, työnlaadun valvonnasta yms) ettei sen jälkeen jaksa enää olla kiinnostunut jostain ylemmästä "yhteisyydestä". Se homma on ulkoistettu ns. julkiselle hallinnolle. Tai niin sitä luulisi - ja toivoisi - mutta näyttää siltä, että yhteisistä asioista päättävät markkinat, joiden kasvutavoitteiden tahdissa meillä ei tosiaankaan ole aikaa muuhun kuin kireämpääkin kireämpään työpaikkapolitiikkaan. Uutisissa julkistettiin tutkimus, jonka mukaan ns. kansalaiset toivoisivat markkinataloutta tiukemmin valtion valvontaan. Taloustutkija kommentoi tulosta: "Se on hieman ongelmallista sillä valtiolla ei ole apparaattia talouden hallitsemiseksi."

 

Sellaisen apparaatin minä kuitenkin haluan.

Toivoin, että tämä kasvu jo lakkaisi.

En vastusta työtä sinänsä, teen sitä enemmän kuin mielelläni mutta vastustan tapaa, jolla sitä yllytetään tekemään ja jolla sitä itsekin teen: kuin henkeni kaupalla, kuin viimeistä päivää.

Se on mieletöntä.

Voisin aloittaa Pilvin mainitseman arvokeskustelun imperatiivisen talouskasvun ja kilpailukyvyn kasvun pysäyttämisestä ja jatkaa siihen suuntaan, että mitä niiden sijaan voisi elämässä tehdä. Palaan asiaan myöhemmin. Onko ehdotuksia?

 

JANNE