Todellisuuden tutkimuskeskuksen tammikuisen yhteiskuntaa, politiikkaa ja esitystaidetta käsittelevän työpajan toimivimmat esityskeksinnöt olivat kiitos-kuoro ja konttaaminen. Kuorossa ryhmä ihmisiä esittää julkisesti tietyn lukumäärän kiitoksia ja anteeksipyyntöjä sekä henkilökohtaisista että yleisemmistä asioista. Halusimme näin ottaa kantaa yleiseen kiittämättömyyteen. Toinen toimiva esitys oli konttaaminen. Konttasin parin osallistujan kanssa Kolmen Sepän patsaalta Senaatintorille. Teon tarkoitus ei ollut kaikille sama mutta kun minulta sitä kontatessa kysyttiin, vastasin että "kohta me olemme kaikki polvillamme."

 

Nyt liimaisin selkääni lapun, jossa lukisi: "Lisää kasvua!"

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kollega Katariina Numminen kommentoi näitä esitysaihioita uskonnollisiksi. Se hämmensi minua. Kyllä. Konttaamisen kuvassa, kiittämisessä ja anteeksipyytämisessä on jotain uskonnollista. Tämä ei jäänyt ohikulkijoitakaan huomaamatta. Monet luulivat erityisesti kuoro-esitystä lahkolais-toiminnaksi ja päädyimme jopa Helsingin Sanomien Erikoinen tapaus – palstalle 5.2.07, jossa silminnäkijä kirjoittaa:

 

"Olin tulossa asematunnelin R-kioskista kun näin liukuportaiden yläpäässä uskonnollista vakaumustaan esille tuovan ryhmän seisomassa hartauskirjat avoimina julistamassa sanaansa. Kuuluvalla mutta rauhallisella äänellä puhunut nainen ilmaisi arkisia kiitoksenaiheitaan tähän tapaan: 'Kiitos perheestä, kiitos terveydestä ja työstä…' Painellessani ohi kohti asemahallia ehdin kuulla jonkin muunkin kiitoksenaiheen. Ympärille kerääntyneiden ihmisten joukosta joku hihkaisi: 'Kiitos kahvinkeittimistä!"

 

Meillä ei tosin ollut hartauskirjoja vaan samaa mallia olevat valkoiset kansiot. Joka tapauksessa olimme päätyneet ulos taidekontekstista. Mutta oliko uskonnollisuus se konteksti, johon halusimme päätyä? Ensi tuntuma koko työryhmässä oli, että ei. Eihän uskonnolla ja politiikalla ole mitään tekemistä keskenään. Kun seuraavan kerran 31.3. toteutimme esityksen Kolmen Sepän patsaalla, Stockmannin Hullujen päivien aikana ("Kiitos näistä hulluista päivistä, näistä hulluista vuosista") kehystimme aktimme kyltillä, jossa luki: "Poliittinen osasto kiittää." Silti efekti oli uskonnollinen. Sen lisäksi olen huomannut, että kaikki yhteiskuntaa ja politiikkaa koskevat tärkeimmät huomioni ja kysymykseni ovat eksistentiaalisia, spirituaalisia... uskonnollisia:

 

Mitä meidän pitäisi tehdä?

Mitä elämässä pitäisi tehdä?

 

Jo tuossa tammikuisessa työpajassa tulimme siihen tulokseen, että voidakseen tehdä poliittisia esityksiä, ei riitä, että tekee vaikuttavan esityksen; on oltava henkilökohtaisia mielipiteitä, ajatuksia ja/tai tunteita, joiden takana on valmis seisomaan. Muuten käy kuten SDP:n eduskuntavaalikampanjassa; puolue ei seisonut virittämänsä vaikuttavan vastakkainasetteluesityksensä takana – ja sen haistoi. Se oli vain vain mainos.

 

Eli lopulta politiikka lähtee minusta ja minun valinnoistani, yhteiskunta muuttuu vain jos minä muutun - joka on mitä kulunein uskonnollis-henkinen fraasi: Muutos tapahtuu vain muuttamalla itsesi. Tule ensin siksi, joka sinä olet.

 

Zygmunt Bauman kirjassaan "Postmodernin lumo" antoi minulle uudet koordinaatit ajatellessani yhteiskunnan ja uskonnon suhdetta. Siitä pari lainausta:

 

"Ihmiset ovat loputtomalla pakomatkalla Kaaoksesta. Loputtomuus johtuu siitä, että pakeneminen ei koskaan täysin onnistu: yhteiskunta instituutioineen ja niiden rutiineineen ja niitä säätelevine periaatteineen on vain yksi tuon loputtoman ja armottoman paon naamioista. Voidaankin sanoa, että yhteiskunta on mittava peiteoperaatio, jolle ei näy loppua."

 

"Yhteiskunnan ja uskonnon välisessä sidoksessa ei ole mitään sattumanvaraista. Olisi hyödytöntä jatkaa keskustelua siitä puhumalla historiallisten sattuminen ja valintojen ketjusta. Uskonto ja yhteiskunta ovat erottamattomat; yhteiskunta ilman uskontoa on keskeneräinen ja tuhoontuomittu, kykenemätön astumaan yhdenkään oikeuden eteen."

 

"Jos kerran ei pysty kohtaamaan Kuilua, parasta on häätää se pois näkyvistä. Juuri tähän pystyy yhteiskunta/uskonto. Yhteiskunta tarvitsee Jumalan, mieluummin henkilökohtaisen Jumalan, sinun ja minun kaltaisen Jumalan, jonka on kuitenkin oltava voimavaroiltaan meitä loputtomasti rikkaampi. Tällainen Jumala näkee selvästi järjestyksen ja merkityksen ja suunnitelman siellä missä sinä ja minä näemme (tai ainakin epäilemme näkevämme) järjettömyyttä ja tarkoituksettomuutta."

 

Toden totta! Zygmunt on oikeassa (taas). Minäkin toivon, että tulisi joku, joka osaisi sanoa minulle mitä pitäisi tehdä ja minkälainen olemassaolon tapa valita. Siitä Pilvikin kirjoittaa; että Karl Marx tulisi takaisin ja kertoisi meille mitä tehdä. Tämä paljastaa meistä jotain; me olemme aikuisia kaikilla muilla mittareilla paitsi sillä, joka on kaikkein tärkein, sisäisesti – emme halua sitä itsenäisyyttä ja vastuuta vaan kaipaamme huolenpitoa, jotakin tahoa, jota vastaan kapinoida tai jonka sääntöjä noudattaa ja opettaa muitakin noudattamaan niitä. Ja kyllä neuvojia ja profeettoja löytyy!

 

Ehkä kyse onkin siitä, että haluaisin, että tulisi joku, joka osaisi ja uskaltaisi ilmaista selkeästi sen mitä minä itse haluan… joka on… uh... jokin perustavalaatuinen muutos tavassa olla olemassa.

 

Olettakaamme, että Zygmunt on oikeassa; ei yhteiskuntaa ilman uskontoa. Meillä on jonkinlainen yhteiskunta. Mikä siis on sen uskonto? Ketä me kumarramme, pyhitämme, kenen nimeä emme turhaan lausu? En osaa sanoa kehen päivän sana henkilöityisi mutta sanan tiedän; työ. Se on pyhä. Työn kautta me tulemme osallisiksi taloudesta, kilpailusta ja kasvusta – se on kuin ehtoollinen - tai synninpäästö, kuten Jukka Hankamäki ehdottaa kirjassaan "Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa":

 

"[Palkkatyö] ohjaa työntekijöitä selvään moraalittomuuteen. Aina kun ihmiset tekevät jotain, mikä ei kestä päivänvaloa - esimerkiksi huora myy itseänsä, kiinteistövälittäjä myy vuokra-asuntosi tai asianajaja puolustaa rikollista oikeudessa - he levittelevät käsiään sanoen: 'Työtähän me vain teemme!' Toiminnan organisoiminen työksi merkitsee usein henkilökohtaisen vastuun pakoilua, kun ihmiseltä riistetään hänen vapautensa ja todellinen minänsä. Hän ei tarkastelekaan toimiaan enää oman moraalisen harkintansa valossa vaan edustaa työnantajansa intressejä. Lopulta myös hänen persoonansa on aivan niin kuin hänen ammattinsakin: pelkkä rooli."

 

Mitä tapahtuu niille persoonille, jotka työn pyhyyden kyseenalaistavat? Se lienee Suomessa vielä sallittua yhteiskuntatieteessä, filosofiassa tai taiteessa - ideologisessa diskurssissa - mutta entä käytännön tasolla?

 

Kiinassa, tuossa kasvavan talouden mallimaassa, ryhdyttiin valtion taholta 1999 järjestelmällisesti vainoamaan Falun Gong – liikkeen harjoittajia, kun se osoittautui rauhanomaisine mielenosoituksineen mahdolliseksi poliittiseksi voimaksi. Vaikka Falun Gong ei ole järjestö, vaikka sillä ei ole jäseniä, vaikka se on pelkkä henkisyyteen tähtäävä sarja joko seisaallaan tai istuallaan suoritettuja liikkeitä. 

 

Kyseenalaistaessasi työtä en pyri väittämään, että kaikki toiminta pitäisi lakkauttaa. Mielestäni ihminen tarvitsee toimintaa elääkseen ja kehittyäkseen ihmisenä. Mutta tarvitseeko ihminen työtä, jonka päämääränä on kasvattaa taloutta, loputtomasti? Taloudenko vuoksi minä olen olemassa?

 

En suostu.

 

Jos George Orwellin romaanin "Vuonna <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />1984" maailma on mielestäsi paikkansapitävä allegoria yhteiskunnasta, minä epäilemättä olen Ajatusrikollinen. Romaanin lukenut tietää, että jo se riittää. On vain ajan kysymys milloin ne tulevat hakemaan…

 

JANNE