Osallistuimme TTK:n esityksillä Niina(at)Work ja Lure - Exhibition of Infinite Possibilities @work networkin  järjestämille The Story of Work -festivaalille 18. – 21.4. Kööpenhaminassa. Nelipäiväinen tilaisuus summasi yhteen noin kahden vuoden yhteistyön, jonka varrella on tutkittu työtä viiden eri esittävän taiteen ryhmän vetäminä, viidestä eri maasta (Englanti, Ruotsi, Saksa, Suomi ja Tanska). Vuodesta 2005 lähtien olemme kerääntyneet säännöllisin väliajoin yhteisiin työpajoihin ja tapaamisiin, joihin on osallistunut mahdollisuuksien mukaan myös taiteen mutta ei työn ulkopuolelta tulevia luennoitsijoita ja ns. heijastajia (reference group). Heijastajista aktiivisimpia ja ryhminä suurimpia ovat olleet englantilaiset ja ruotsalaiset ammattiliittojen keskusjärjestöt (TUC, LO). Suomessa enemmän kiinnostusta työn taiteelliseen tutkimiseen on SAK:n sijasta osoittanut Elinkeinoelämän keskusliitto (EK), josta demoamme on käynyt seuraamassa ja kommentoimassa Niilo Hakonen. Muita suomalaisia aktiivisia heijastajia ovat olleet Helsingin Vihreät Nuoret ry:n puheenjohtaja Anni Mikkelsson, opiskelija Mira Autelo-Kuuranne ja kirjailija Juhani Seppänen, jotka kaikki olivat myös paikan päällä Kööpenhaminassa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Miten työ ja sen tila tänään sitten näyttäytyi Kööpenhaminassa, siellä nähdyissä esityksissä, puheenvuoroissa ja keskusteluissa?

 

1.      Työ on haljennut kahtia; Vanhaan Työhön ja Uuteen Työhön

 

Vanhaa Työtä tehtiin tietyssä (työ)paikassa, ennalta määrättynä (työ)aikana ja se sisälsi tiettyjä, ennalta sovittuja (työ)tehtäviä ja siitä maksettiin usein valtiollisella tasolla tehtyjen säännösten mukaan. Uutta työtä, joka valtaa yhä enemmän alaa, tehdään missä tahansa, milloin tahansa ja se voi sisältää mitä tahansa työtehtäviä ja siitä maksetaan mitä milloinkin; joskus jopa miljoonia ja usein ei yhtään mitään. Uuden työn symboli on free lance taiteilija, saksalaisryhmä Berlin N@workin ajatuksia seuraten trickster – temppuilija, joka elää temppuilemalla – joko huvittaakseen yleisöä – tai keplotellakseen systeemissä selviytyäkseen.

 

Virkistävän näkökulman tähän halkeamaan toi tanskalainen luennoitsija Camilla Kring esittämällä ajankäytön uudelleen jakoa, ellei peräti uutta aikakäsitystä. Hänen mukaansa Vanha työ kuuluu agraariin ja sitä seuranneeseen industriaaliseen yhteiskuntaan, jossa ihminen toimi koneiston osana ja hänen läsnäolonsa ja joukkojen läsnäolo tietyssä paikassa tiettynä aikana oli tärkeää koneen toiminnan kannalta. Sama pätee agraariin yhteiskuntaan, jossa eletään luonnon kellon mukaan paitsi tietysti niiltä osin kun tuotanto on osa teollisuutta. Tänään koneet ovat mitä suurimmassa määrin itsenäistyneet, lehmät keskitetty tai vanhakantainen työ on sysätty suurelta osin esimerkiksi Kiinaan. Kringin mukaan me elämme nyt luovassa yhteiskunnassa. Luovassa yhteiskunnassa ei ole enää jakoa työaikaan ja vapaa-aikaan – on vain aikaa, joka meidän on opittava järjestämään uudelleen, tehokkaammin (perheelle jää enemmän aikaa kun työt hoidetaan tehokkaasti silloin kun vireystila on korkeimmillaan). Voitte käydä lukemassa hankkeesta täältä. Sivuilla propagoidaan uutta b-yhteiskuntaa, jossa aamuntorkkujen ja illanvirkkujen urbaanien b-tyyppien tarpeet on otettu huomioon; työn voi tehdä silloin kun haluaa, esimerkiksi vasta illalla ja muut työ-elämää palvelevat järjestelmät kuten koulu ja päivähoito voidaan tahdistaa myös b-rytmiin. Vaikka suhtaudun kaikkeen tehokkuus-ajatteluun epäilevästi, Kringin esitys on minusta virkistävän käytännöllinen ja myös vallankumouksellinen. Kaikkein vallankumouksellisinta siinä on mielestäni aika-käsitykseen tarttuminen. Ei vain paasata työstä ja työttömyydestä ja rahasta vaan puhutaan ajasta, minkälaista sen pitäisi olla, mihin sen haluaisi käyttää. Monet työyhteisöt, koulut ja yritykset ovat jo ottaneet b-järjestelmän käyttöön; he ovat siirtyneet omalle aikavyöhykkeelleen. Tosin tämä vallankumous lienee suunnattu niille (esimerkiksi minulle), joilla on aikaa ja varaa pohdiskella sitä mahtavatko he olla aamunvirkkuja (a-tyyppiä) vai yömyyriä (b-tyyppiä), eli kyseessä on eräänlainen elitistinen hanke. Vai olisiko esimerkiksi työttömällä oikeus työnhaun yhteydessä ilmoittaa haluaako hän a- vai b-työtä? Ehkä tämä siintää b-yhteiskunnan tulevaisuuden unelmissa. Entä siirtolaiset?

 

2.      Ihmisten maailma on haljennut kahtia; niihin joilla on työtä ja sen mukanaan tuomaa hyvinvointia; ja niihin, joilla työtä ei ole ja jotka pyrkivät pääsemään siitä osalliseksi – vaikka henkensä kaupalla.

 

The Red Room Lontoosta näytti esityksessään puhuttelevan uutiskuvan Kanarian saarten aurinkorannalta: eurooppalaiset, jotka ovat lomalla – työstä paossa – juottavat vettä Evian-pulloistaan rantaan paiskautuneille venepakolaisille Afrikasta – jotka haluavat ihan mitä tahansa työtä.

 

Myös tanskalaisten (TeaterKUNST) esitys kertoi tositarinoita maahanmuutosta, työperäisestä maailmanlaajuisesta maanpakolaisuudesta – ja sellaisesta raadollisuudesta, jota hyvinvoinnissa elävän on mahdotonta edes kuvitella – tai kenties se on haluttomuutta kuvitella huonompiosaisten epätoivon syvyyttä. Suhteessa edellisiin saksalaisten (Berlin N@work) ja suomalaisten (TTK) esitykset käsittelivät enemmän työn merkitystä ja luonnetta – itse asiassa sen merkityksen hämärtymistä, kaasuuntumista ja jopa haihtumista – mutta hyvinvoinnin sisältä käsin. Ruotsalaiset (Teatermaskinen) asettuivat jonnekin näiden kahden ääripään välille.

 

Tietenkin me keskustelimme siitä miten siirtolaisuustilannetta tulisi kuvata esitystaiteessa; pitääkö/kannattaako julistaa yksinkertaista sanomaa: "tämä on vääryys" kuten The Red Room ja näyttää maahanmuuttaja uhrina – vai olisiko TeaterKUNSTin lempeä lähestymistapa, jossa maahanmuuttaja ei näyttäydy uhrina ja jossa asiaa lähestytään monimielisemmin sittenkin tehokkaampi? Tehokkaampi kenelle?

 

Hyviä kysymyksiä mutta olipa tekotapa mikä tahansa eniten minua ravisteli se, että kaikesta näennäistiedoistani huolimatta siirtolaisuus, suoranainen maanpakolaisuus ja sen laajuus eivät kuulu (vielä) siihen melko hyvinvoivaan todellisuuteen, jossa elän. Maahanmuutto ei kosketa minua, katson sitä etäältä kuin se olisi fiktiota. Näkemäni esitykset olivat väläys jostain dinosaurusmaisesta kehityksestä, joka on vasta alkanut Suomessa (ja kun se päättyy, Suomea ei ole enää olemassakaan). Saan maastamuuton kuulostamaan niin viattomalta puhuessani "työperäisestä" maanpakolaisuudesta: "Niin sitä ihmiset yrittävät edetä elämässään ja löytää paikkansa, aivan kuten minäkin." Mikä skandinaavinen ajatus! Me emme todellakaan ole samalla lähtöviivalla. Talouskasvu ja kilpailu, joihin minäkin olen osallinen, aiheuttavat välillisesti sotia, joiden jaloista paetaan ja myös biodiversiteetin köyhtymistä, joka aiheuttaa ekologista maanpakolaisuutta. Eurooppa on kuin linnoitettu saari, jonka rantoja huuhtovat pakolaisten aallot – ja joiden joukosta yritetään poimia sisään vain "parhaat" (= työkykyisimmät?). Tämä käytäntö perustunee väittämään, että rikkaus ja elinkelpoinen elintila eivät riitä kaikille ja siksi ollaan luomassa, ikään kuin huomaamattamme, uutta luokkajakoa ylhäisiin (hyvinvoinnissa eläviin työläisiin) ja alhaisiin (työttömiin ja/tai sisäänpyrkiviin). Vaikka katsotaan, että ns. eurooppalaisella kantaväestöllä on hyvinvointiin synnynnäinen oikeus, se ei ole mikään itsestäänselvyys. Työ on lopulta se ainoa viisumi mahdolliseen hyvinvointiin, ei kansalaisuus. Siitä valtionvarainministeri Jyrki Katainen muistuttaa meitä joka päivä. Työttömät tai työkyvyttömät rinnastetaan työttömyytensä kautta niihin, jotka pyrkivät töihin Eurooppaan sen ulkopuolelta. Ja mielestäni juuri tämän näkymän tai tuntuman takia kansallismielisyys on nykypäivän Euroopassa puhjennut kiihkeään kukkaan, iso jako on käynnissä ja saavutetut edut halutaan pitää – ja jos niitä ei koskaan ollutkaan, niin syntipukki kurjuuteen on löydettävä – ja kaikki tämä siitäkin huolimatta, että kansallisuudella ei ole enää todellista pohjaa. Esimerkki: Latviasta muutetaan nyt suurin joukoin Brittiensaarille paremman elämän toivossa ja Aasiasta virtaa väkeä tilalle, myös paremman elämän toivossa. Sen lisäksi maata myydään enenevässä määrin ulkomaisille ostajille. Kenen maasta siis puhumme kun puhumme Latviasta – tai lähes mistä tahansa Euroopan maasta?

 

Leikittelen ajatuksella, mikä on se rooli, jota nukkuvien puolue tässä katoavassa valtiossa edustaa. Ovatko he niitä kosmopoliitteja, maailmankansalaisia, joilla on työtä ja joille valtio ei merkitse enää mitään? Vai ovatko he niitä kansallismielisiä, jotka äänestämisen sijaan lähettelevät uudelle maahanmuuttoministeri Astrid Thorsille nimettömiä uhkailukirjeitä? Vai ovatko he maahanmuuttajia, jotka kokevat olevansa ulkopuolisia Suomessa? Ehkä nukkuvien puolueessa ovat edustettuina nämä kaikki.

 

Entä mitä on se työ, jota Euroopassa on tarjolla? Jos Berlin N@work on oikeassa väittäessään, että me olemme kohta kaikki free lance taiteilijoita, niin tarjolla on erilaista palvelutyötä, virtuoosimaista palvelutyötä ja temppuilua; keksi oma juttusi ja menesty! Me raaputamme toinen toistemme selkää ja luomme vaikutelmia ja tunnelmia. Niin on tietysti aina tehty – mutta nyt se on kaikki bisnestä. Ja kaiken aikaa tätä raaputtelua, hoivaamista, tyydyttämistä ja naaman vääntöä pyritään tekemään tehokkaammin. Ei ihme jos ei nukuta.

 

Työ näyttäytyy minulle mielettömyytenä.

 

Kirjassaan Hullu työtä tekee Juhani Seppänen kirjoittaa: "Firmalla menee hyvin. Miksi toimitusjohtaja sanoo olevansa oravanpyörässä?  - - - Kaikki tietävät rautalangasta kootun häkkyrän, joka on kehitetty vankeudessa elävien pienjyrsijöiden ajanvietteeksi, virkistykseksi ja kuntoliikunnaksi. Kun orava hyppää härvelin sisään ja ottaa askeleen tasapainonsa säilyttämiseksi, alkaa hutera pyörä liikkeensä. Se pyörii sitä vinhemmin mitä nopeammin eläin askeltaa. Rätinä käy, sahanpurut pöllyävät ja kurre juoksee aina vain kovempaa ja kovempaa. Vauhti kiihtyy kiihtymistään eikä suinkaan siksi että orava arvelee liikunnan olevan sille hyödyksi, vaan siksi ettei se menisi nurin. Miksei se hyppää pois, vaikka hyrrä on molemmilta puolilta avoin? Näennäisen tasapainonsa ylläpitämiseksi se pinkoo paikallaan eteenpäin kuin henkensä kaupalla. Miksi?"

 

Mitä taiteilijan pitäisi tästä kaikesta ajatella? Mielestäni taiteilijaksi ryhtymällä valitsee marginaalin. Jos taitelijan perinteiset toimintatavat on asetettu työelämän keskiöön, jalustalle, niin mikä on se marginaali, johon mm. minun tulisi nyt pyrkiä?

 

Tehdä ilmaista taidetta?

 

Berlin N@workin esitys Arbeit Definition 2.1 päättyi toteamukseen, että meidän on löydettävä uusi paradigma, aivan uusi tapa ajatella ja olla – ja ettei sitä voida löytää nykyisen oravanpyörän sisältä.

 

Olisiko niin, että työn sijaan meidän pitäisi puhua elintilan, elinmahdollisuuksien ja elämän edellytysten jakamisesta – ja ajasta? Kyllä, mutta se on aloitettava pienissä piireissä, sillä valtiollisella tasolla se ei selvästikään ole mahdollista. Ranskan uusi presidentti, esimerkiksi, tulee ajamaan alas lain 35 tunnin työviikosta, jolla yritettiin ajatella ihmisten hyvinvointia.

 

B-society on minusta esimerkki "pienistä piireistä", uusista mini-yhteiskunnista. Se on mahdollista. Toinen esimerkki lähempää: Eräs nimeltä mainitsematon kollegani ja hänen teatteriseurueensa tähtää – ei enää yhteisiin harjoitus- ja esitystiloihin – vaan yhteiseen vanhainkotiin. Eikä tämä ole vitsi. Tämä kertoo myös jotain suhteestamme valtioon.

 

En voi olla ajattelematta heimoutumista, josta Zygmunt Bauman kirjoittaa tulevaisuuden näkynä. Hän esittää sen jotenkin surkuteltavana tilana, jonkinlaisena taantumana. Minä ottaisin sen ilomielin vastaan. Siksi puhuinkin The Story of Work -festivaalin avajaispuheessani siitä, että työn ympärille kerääntynyt @work network on minun yhteiskuntani – toisin sanoen heimo, johon haluan kuulua. En tiedä mitä siitä tulee ja kaatuuko se lopulta esimerkiksi siihen, ettei se tuota rahaa, mutta ainakin se on tähän mennessä luonut tilan, jossa voi ajatella yksin ja yhdessä – ja se on todella ihmeellistä, poikkeuksellista tässä hysteerisessä maailmassa. Sen lisäksi pidän kovasti näistä tyypeistä ja olen valmis raaputtamaan heidän selkiään ja vääntelemään naamaani ihan ilmaiseksikin. 

 

JANNE