Janne kulta,
kiitos haastavasta kirjeestäsi! Se sai minut vallan kiihtymään -innosta!

Olet oikeassa, kysymykset ovat minusta kiinnostavampia kuin vastaukset. Kysymykset vievät asioita johonkin, vastaukset usein pysäyttävät. Minusta tutkimuksella ei ole maalia, niin kuin ei taiteellakaan. Tutkija-taiteilijana ajattelen, että tutkimus on enemmän dialogia ja dialogin luomista, kuin vastausten hakemista.
Siteeraisin tässä Teakin taiteellisen tutkimuksen professori Esa Kirkkopeltoa, joka sanoi seminaarissaan, että "taiteellinen tutkimus sisältää ongelman, joka ei välttämättä tyhjene tutkimuksen myötä". Tutkimuksen konventio tosin olettaa, että kysymyksiin tulisi saada vastaus tutkimalla. Taiteellinen tutkimus on toisenlaista, ongelmat eivät välttämättä ratkea, samasta asiasta voidaan esittää useita hyviä, toisistaan poikkevia näkemyksiä.
Tutkimus ei pysäytä keskustelua vaan tuo siihen jotain lisää.

En halua mystifioida taiteen käsitettä, mutta pidän reaaliteettinä sitä, että että osa taiteesta kuuluu tuntemattoman piiriin. Ihmisen mieli on rajallinen kuten käsityskykykin.
Tämä näkökanta ei mielestäni ole ristiriidassa sen kanssa, että etsimme vastauksia ja etsimme uusia kysymyksiä.

Ja nyt kun olen tehnyt töitä kanssasi, Janne, en halua että lopettaisit vastaustesi etsimistä. Minusta sinulla on paljon hienoja vastauksia! Olet tietenkin idealisti. Mutta ehkä minulle ei ole vielä ihan selvinnyt, miten aiot pitää taiteen siinä kelkassa...tai millaisen taiteen? Millaisen taidekäsityksen?

En ole samaa mieltä Jörnin kanssa paradigman saavuttamattomuudesta. Minusta taiteilija ei ole ajatuksiltaan "tavallinen", minä uskon, että taiteilija on hyvä henkilö etsimään ja esittämään uusia paradigmoja. Taiteen kenttä ei ole sama kuin mainitsemasi asiantuntijoiden kenttä, eikä taiteen kieli ole sama kuin tutkijoiden. Arvailen, että Jörnin turhautuneisuus johtuu jostain näiden kielten (taiteilijoiden/asiantuntijoiden) kohtaamattomuudesta...? Tai olisiko hän niin perfektionisti, että paradigman tulee olla täydellinen ja käyttökelpoinen myös muilla aloilla...en tiedä. Kysäisepä häneltä Ateenassa.
Eikä kysymys ajattelusta kuulu: kuka täällä oikein saa ajatella? Eiköhän niitä ajatuksia kaikille riitä...

En pelkää ajatusteni pienuutta. Pidän pienistä ajatuksista enemmän kuin suurista. Uskon myös, että pienet ajatukset muuttavat maailmaa enemmän kuin suuret.

Ajattelen, että ESITYS -lehden artikkelit valottavat jotain poliittisen ja taiteen yhdistelmästä, ne eivät selitä sitä lopuun, vaan toivottavasti haastavat lukijaa ottamaan kantaa ja miettimään omaa näkemystään. Olen tietoinen, että samasta teemasta jotkut muut esittäisivät aivan toisenlaisia esimerkkejä.
Se, mitä minä olen oppinut poliittisuudesta tämän yhteisen tutkimuksemme myötä, on, että poliittisuus ei ole yksiselitteistä. Enimmäkseen ei ole kysymys kyllä tai ei vastauksista.
Taide on todellisuuden luomista, tästähän me olemme TTK:ssa puhuneet monta kertaa. Poliittisuus on minulle entistä suurempaa tietoisuutta siitä, millaista maailmaa
esityksilläni ja tekemisilläni luon.


Kysymyksiä, jotka tällä hetkellä tuntuvat keskeisltä tutkimuksemme kannalta ovat mm. miten yhdistää taiteellinen ja poliitiinen? Onko se mielekästä? Mitä siitä seuraa? Miten suhteuttaa näkemyksemme kysymyksen esittelyn traditioon (taidetta taiteen vuoksi contra avantgarde)? Olemmeko jollakin puolella? Jotakin vastaan? Miten poliittisen käsite on muuttunut ja mikä siinä haastaa meitä? Millaisia henkilökohtaisia ongelmia ja ratkaisuja meillä on ollut käsitellessämme kysymystä polittisesta? Entä taiteesta? Muuttaako taide maailmaa? Meidän taide? Miten? Mikä on ajattelun, poliittisen ja taiteen suhde?

Minä en totta puhuen usko, että selvitämme taiteen ja politiikan yhteyden tämän vuotisessa tutkimuksessamme. En usko, että meillä on vuoden lopussa paljonkaan vastauksia. Emme ole tekemässä manuaalia: "näin teet poliittista taidetta!". Mutta tiedän, että meillä on paljon hyviä ehdotuksia siitä, miten tätä kysymystä voisi ajatella pidemmälle.

PILVI

ps. Tottakai Karl oli nero.