Olin heinäkuussa Aurinkomatkojen pakettilomamatkalla Montenegrossa. Se on yksi entisen Jugoslavian osavaltioista, joka irrottautui valtioliitosta Serbian kanssa 2006 ja julistautui itsenäiseksi. Montenegron rajanaapuri Kroatiasta, jossa myös käväisin, on tullut yksi Euroopan suosituimmista lomakohteista. Sieltä ovat oman paratiisisaarensa ostaneet Clint Eastwood ja Tom Cruise. Vastaavanlaiseksi matkailumahdiksi havittelee myös Etelä-Pohjanmaan kokoinen Montenegro, jonka rannikolta löytyy jo eksklusiivinen hotellisaari, jonne pääsevät vain siellä majoittuvat vieraat, muiden muassa Sophie Loren ja Elizabeth Taylor. Saari näytti veneestä käsin tosi hienolta. Minä sen sijaan vietin viikon Budvassa, rannikon vilkkaimmassa turistirysässä, joka kuhisi erityisesti muista Balkanin maista ja Venäjältä tulleita turisteja. Budva on kuvankauniilla paikalla ja siellä on Tukholman Gamla Stania pittoreskimpi muurien suojaama vanha kaupunki. Sen ympärillä vellovat rannat, pikaveneet, baarit, benji-hyppääjät, ravintolat, kioskit, rihkamakaupat yhtenä mahasta ottavana massana. Siinä yhdistyvät Linnanmäki, taiteiden yö ja ruotsin laivan tyyli ja meininki. Onneksi sieltä pääsi bussilla nopeasti pois. Omaperäisempiä ja rauhallisempia paikkoja löytyi aivan läheltä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

”Laiskuus on eräs merkille pantava montenegrolainen luonteenpiirre” kertoi kohteeseensa perehtynyt turistiopas. Hän luetteli perinteiset kymmenen kansanviisautta, joista muistan yhden: ”Jos näet miehen lepäämässä, auta häntä – ja liity seuraan lepäämään.” Muut yhdeksän olivat samansisältöisiä vitsikkäitä ohjeita ottaa rennosti ja tehdä niin vähän kuin mahdollista, mielellään ei sitäkään. Turistiopas kertoi myös, että kun hän saapuu maahan turistikauden alussa toukokuussa ja kysyy mitä paikalliset ovat tehneet koko pitkän talven, vastauksena on: nukkuneet. Turistit tuovat kesällä tullessaan tarkat aikataulut ja kiireen; töissä ollaan aamusta iltaan, eikä vapaapäiviä vietetä – ellei sitten vietä maalaiselämää vuoristossa vuohien kanssa, jossa vuosisatainen elämänrytmi jatkuu aika samanlaisena kuin tähänkin saakka.

 

Montenegrolaiset elävät minun unelmaani vuosirytmistä, joka sopisi Suomessa asuvalle: kesällä touhutaan ja talvella levätään. Minä kannatan talviunta. Tämä on tietysti utooppista haihattelua. Suomessa ei eletä vuodenaikojen vaan kasvavan talouden määräämässä rytmissä, siksi emme voi ummistaa silmiämme, talouden täytyy kasvaa kaiken aikaa. Talouskasvu tulee kampeamaan myös Montenegron elämänrytmin isommalle vaihteelle (ja uni- ja psyykelääkkeiden myynnin kasvuun). Turismia keppinä käyttäen Montenegron valtio pyrkii ylittämään sen riman, jonka EU sille asettaa jäsenyysneuvotteluiden ehdoksi.

 

Minä olin turistina edesauttamassa tätä valtiollista urheilujuhlaa.

 

Opas sanoi, että hän haluaisi henkilökohtaisesti oppia montenegrolaisten rennompaa otetta elämään. Samalla hän kuitenkin suhtautui tähän kiireettömään kansaan kuin he olisivat lapsia tai lapsenmielisiä, joita voi toki ihailla (”tulkaa lasten kaltaisiksi”) mutta jotka eivät aivan ymmärrä mitä moderni maailma vaatii; työtä, työtä, työtä, enemmän työtä – jolla voi sitten ostaa osuutensa länsimaiseen hyvinvointiin. Opas pahoittelikin useaan otteeseen sitä, ettei Budva ollut mikään shoppailijan paratiisi. Kuten sanottua, valtiollisella tasolla tämä puute on tunnistettu ja sen paikkaamiseksi työskennellään niskat limassa mutta siellä missä asui tavallista kansaa, puute ei vielä näkynyt. Ihmiset eivät näyttäneet olevan tietoisia siitä, että heiltä puuttui jotain merkittävää. Tämän huomasi siitä miten vähän turistille tyrkytettiin, miten vähän huijattiin ja miten turvallista oli liikkua missä tahansa, mihin aikaan tahansa. Montenegrossa on hyvin vähän rikollisuutta – ja hyvin vähän eriarvoisuutta.

 

Minä olin turistina edesauttamassa eriarvoisuuden ja puutteen synnyttämistä.

 

Sen sijaan montenegrolaisilla oli jotain enemmän kuin minulla – ja siihen turistiopaskin toiveillaan viittasi – nimittäin aikaa. Luin kotimatkalla Finnairin Bluewings-lehdestä, että ”the ultimate luxury is free time” – vapaa aika on viimeisin ylellisyystuote. Artikkelin päämääränä oli tietysti myydä vapaa aika lentomatkustajalle tuotteena, esimerkiksi kylpylämatkana Aasiaan – mutta jos emme ajattele asiaa kaupallisesti, montenegrolaiset ovat upporikkaita.

 

Tämä herätti minussa kaksi ajatusta.

 

Ensimmäinen jatkaa keväällä alkanutta ajatuskehitelmää uudesta luokkajaosta, jossa ihmiset jakautuvat ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaan pääsee vanhalla rahalla, kansalaisuudella, keinottelemalla tai tekemällä palkallista työtä. Työttömät, maanpakolaiset ja muut kyvyttömät tai kyvyttömiksi tehdyt ovat alaluokkaa. Nyt jakaisin luokat kolmeen, ajankäytön mukaan:

 

1. ”uusaatelisto”, ne joilla on aikaa (ja varaa) tehdä mitä haluavat ja määritellä tekemisiensä tahti itse.
2. ”yrittäjät”, ne jotka pyrkivät aatelistoon ja joutuvat tekemään sen eteen ankarasti työtä, saavuttamatta ehkä koskaan päämääräänsä. Heillä ei ole aikaa mutta heillä on lupa olla ja työskennellä.
3. ”alaluokka”, ne joilla ei ole työtä, kansalaisuutta ja joiden ”vapaa aika” ei ole ylellisyystuote vaan vankila, jossa ajalla ei voi tehdä mitään. Lupa olla on luvanvarainen, joka riippuu ylempien tahojen armeliaisuudesta.

 

Alaluokan vapaa-aika voitaisiin nähdä myös toisin (ja tähän sisältyy toinen ajatukseni). Haluaisin ehdottaa YK:lle, että Montenegroa alettaisiin suojella ajansuojelukohteena. UNESCO suojelee maailman kulttuuriperintökohteita. Eikö vanhanaikainen vapaa aika ja kiireetön elämänrytmi ole jo kulttuurinen reliikki, jota voitaisiin suojella? Minusta sitä pitäisi suojella kaikilla tasoilla ja joka puolella maailmaa. Suojelun perusteleminen pitäisi olla vaikeaa; markkinatkin ovat jo todenneet vapaan ajan ylellisen luonteen ja kaupallisen arvon.

JANNE