Rakas Pilvi,

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Innostuin kaikista niistä kysymyksistä, jotka esitit taiteellisesta tutkimuksestamme. Vastataan niihin!

 

Kysyit miten aion pitää taiteen mukana idealistisessa ajatus- ja (kenties tulevaisuudessa) toimintamaailmassani. En tiedä. Jos minut pakotettaisiin valitsemaan todellisuuden tutkimisen ja taiteen tutkimisen välillä, valitsisin ensimmäisen. Olen aina ollut kiinnostunut maailmasta ja taide on väline tutkia sitä – jopa luoda sitä. Taide on paras tapa olla, minusta. En ole huolestunut siitä ennen kuin tapani olla tulee uhatuksi. Maailmasta se sijaan olen sekä innoissani että huolissani. Siihen ja sen menoon vaikuttaminen on politiikkaa, jota me mielestäni juuri nyt tarvitsemme. Voiko sitä politiikkaa tehdä esitystaiteessa? Sitä me olemme käsitelleet ja minusta meillä on siihen vastauksia, ehkä huonoja mutta niihin voi ottaa kantaa sellainenkin, joka ei ole mukana harjoituksissa tai muussa tutkimuspuuhassa. Vastaukset ovat jotakin, mihin voi tarttua. Siitä syntyy dialogia.

 

Taiteellisella tutkimuksella ei minusta ole maalia (yksikössä) mutta sillä on maaleja (monikossa) ja harhalaukauksia. Nekin ovat mielenkiintoisia ja soisin niiden tulla esille – kaikessa nolossa tahmeudessaan. Kannatan dialogia ja pidän siitä. Yhdyn myös Esa Kirkkopellon väitteeseen siitä ettei taiteellisen tutkimuksen ongelma välttämättä tyhjene tutkimuksen myötä. Mutta jos taiteellisen tutkimuksen ei ole tarkoituskaan tuottaa tuloksia vaan pelkkää dialogia – miten siihen voi osallistua, ellei ole tutkimuksessa itse mukana? Minä olen ja se on mahtavan hieno positio – mutta vastaukset ja harhalaukaukset liittyvät minusta siihen, että miten tutkimuksesta kerrotaan muille, miten siitä tiedotetaan, miten siihen avataan väyliä osallistua.

 

Olemme tutkimuksessamme päätyneet mm. siihen, että ajattelemaan pysähtyminen on poliittinen akti, ajan ottaminen ajattelulle on poliittista toimintaa ja ajatusten esittäminen on poliittista taidetta.

 

Mitä ajatuksia me esitämme?

 

Tätä minä tarkoitan penätessäni vastauksia; niitä ajatuksia maailmasta, politiikasta ja yhteiskunnasta. Seuraten tutkimuksen tuloksia niiden ajatusten takana on seisottava, niiden on oltava henkilökohtaisia, muuten ne ovat pelkkää spektaakkelia, ehkä hyvää sellaista, mutta sanomista sanomisen vuoksi, esittämistä esittämisen vuoksi. Siinä, että esittää esittämisen vuoksi ei ole yhtään mitään pahaa tai moralisoitavaa – mutta poliittista se ei ole. Mitkä tahansa ajatukset eivät käy. Voisi tietenkin myös kysyä – ajatusten sijaan – että mitä me kysymme?

 

Me kysymme esimerkiksi sitä onko politiikkaa ilman spektaakkelia. Me kysymme mitä meidän pitäisi tehdä elämässä. Ei mikään pieni kysymys. Jalostaisin siitä ainakin kaksi:

-          Mitä meidän pitäisi tehdä luonnon kanssa; hyväksyä se eläväksi ja kunnioittamisen arvoiseksi kumppaniksi vai onko se vain tuotevarasto? Tähän on ilmiselvä vastaus mutta kuinka se toteutetaan?

-          Mitä meidän pitäisi tehdä sille, että ihmisoikeudetkaan eivät toteudu vaan maailma on jakautunut ylä- ja alaluokkaan; herroihin ja orjiin; niihin joiden elämästä maksetaan ja niihin joiden elämästä ei makseta. Työn kautta me otamme osaa tähän luokkajaon toteuttamiseen niin omalla työpaikallamme kuin laajemminkin. Siksi työtä on katsottava tarkasti.

 

Minusta meidän pitäisi ryhtyä puhumaan suoraan siitä, miten voisimme luopua siitä ylimäärästä, jonka mm. minä otan itsestäänselvyytenä.

 

Mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa? Ehkä se, miten taidetta tehdään, minkälaista politiikkaa sen puitteissa harrastetaan, miten se määritellään työksi ja ammatiksi. Eroaako taideyhteisö mistään muusta työyhteisöstä? Valitettavan usein ei. Siellä tehdään "töitä" niin kuin muuallakin eikä sen puitteissa tai sen jälkeen jaksa osallistua muun maailman menoon. Näin ollaan kaikki siististi lokerossa; pulinat pois ja töihin. Meitä sitovat samat sopimukset kuin muitakin työläisiä. Jos taide on maailman luomista, niin miksi se pitää luoda aina samalla tavalla – myös taidelaitoksessa? Ei, ei, ei. Taide ei lopulta ole ammatti… xpfkodgbdgboi…Olen tyrmistynyt omasta väitteestäni. No,ensin, muutetaan vaikka työpaikat ja työtavat toisenlaisiksi. Osoitetaan sitä luovuutta, ei vain esityksessä, vaan myös rakenteissa, joka on esitys sekin.

 

Kysymykseni kuuluu: Kuka täällä uskaltaa ajatella ääneen?

 

Sekin on tutkimuksen tuloksia: poliittiseen tilanteeseen liittyy aina uskaltamista, uhkaa. Niistä tuntemuksista poliittisen tilanteen ja myös esityksen tunnistaa. Politiikka myös syyllistää. Tämä on assistentti Janne Pellisen oivallus (hän sanoi: "…se on poliittinen teos, koin heti syyllisyyttä.") Ja se on mielenkiintoista, sillä syyllistäminen on nykyisin ruma sana; ei saa syyllistää (paitsi kohteita, jotka ovat riittävän kaukana). Miksi? En itsekään halua syyllistää ketään mutta olen huomannut, että jos päämääränä on olla poliittinen, on vaikea olla syyllistämättä. Tekee pahaa ajatellakin sitä, niin vaikeaa ja vastenmielistä se on tämä poliittisuus, varsinkin jos potee konfliktikammosta kuten minä.

 

Jos olemme oikein poliittisia tutkimuksessamme – ja pitää paikkansa että poliikkaa vältetään – meihin ja tähän tutkimukseen ei tulla kiinnittämään mitään huomiota. Se tullaan ohittamaan. Jos menemme tarpeeksi syvälle henkilökohtaisuuksiin, meitä ei vain ohiteta harmittomina vaan saamme joko todellisia tai kuvitteellisia (paranoidisia) vihamiehiä – ja naisia, jotka seuraavat meitä kuin haamut lopun elämäämme. Sillä tavalla politiikka toimii.

 

JANNE